Tein viime viikolla kaksi peräkkäistä pitkää iltavuoroa ja huomasin, että olin perjantaina aika poikki. Jossain vaiheessa päivää toivoin, että saan hetkeksi sulkea silmäni, olla ja keskittää ajatukseni hengittämiseen. Kun väsyn, huomaan että tunnen kiukun ja vihaisuuden tunnetta. Nykyisin tosin huomaan toimivani stressaavissa tilanteissa eri tavalla kuin ennen, keskitän ajatukseni läsnäoloon. Rauhoitan itseäni, huomaan hokevani mantraa ajatuksissani, hengitä, rauhoitu ja keskity tähän mitä teet. Yritän jättää silloin tekemättä sen mikä ei ole oleellista ja keskittää voimani siihen mikä on lopulta oleellista. Näin huomasin toimivani myös perjantaina ja uskokaa tai älkää, mutta olin todella onnellinen, että alkoi viikonloppu. Huomasin, että ajatukset alkoivat muistuttaa samaa kuin kaksi vuotta sitten. Päätin, että päästän illaksi irti kaikesta. Lepään, saunon, katson elokuvia ja olen. Menin aikaisin unille ja nukuin yhdeksän tunnin unet, mikä tuntui että helpotti oloa ensi hätään. Aamulla menin salille ja rauhoitin itseni jälleen siihen hetkeen ja liikuin. Päivällä en tehnyt mitään ja illalla kävimme kylässä. Myös tänään olen ottanut todella rennosti, salilla kävin ja olen ollut ja siivoillut. 

Tänään olen huomannut myös sen, että olen ajatellut vain tässä hetkessä oloa. En ole ajatellut huomista päivää, koska siitä en tiedä. Olen hengittänyt ja rauhoittanut mieltäni, että kaikki on lopulta ihan hyvin. Sallinut itselleni tämän olon, mikä on juuri nyt. Ja yrittänyt kuunnella itseäni, mitä kehollani on asiaa? Itselläni on trauma ja kun lukee lehtien lööppejä, huomaa sen pahuuden ja pahan olon, mitä tämä pimeä marraskuu pitää sisällään. Silloin kun paloin loppuun, nämä lööpit vyöryivät suorastaan yli. Ne herättivät pelkoa ja masennusta ja ahdistusta. Tein päätöksen, että en niitä lue. Siinä päätöksessä pysyn edelleen, mutta kaikelta ei voi välttyä ja niistä vain kuulee ja lööppien kautta ne myös tulevat eteen. Eilen näiden uutisten kautta, muistin sen tunteen mitä silloin tunsin. Kehoni muisti, ei niinkään ensin mieleni. Otin tunteen vastaan ja rauhoituin kuuntelemaan tuota pelkoa ja tunnetta. Lopulta taas kehoni tajusi, että ei tässä ole hätää. Väsynyt olen edelleen, mutta sallin sen itselleni. Väsymys johtuu osittain myös siitä, että huominen työpäivä tuo mukanaan taas muutoksia. Se on väsyttävää, siksi en ajattele vielä huomista. En ajattele sitä vasta kuin huomenna ja teen huomennakin vain sen oleellisen. Pysähdyn, hengitän ja keskityn vain oleelliseen. Järjestän itselleni hetkiä missä voin palautua. Ja muistan, että kaikki lähtee ajatusrakenteista ja siitä miten itse suhtaudun mieleeni. Jos ensi viikko on rankka, palkitsen itseni loppuviikosta.