"Et haluu puhua, et jaksa kuunnella. Et viitsi vastata, kun kysyn ovelta; mihin lähdet, milloin palaat, tahtoisin, että halaat ennen kuin kuin sä lähdet taas. Aina voit kotiin tulla. Sanot liikaa vaadin sulta, tahdon suojella vain tulta. Tuli ei sammu koskaan. Tuli ei sammu koskaan...."Mun eräänlainen voimakappale.

Olen kuunnellut sitä varmaan monia satoja kertoja. Se on Veeti Kallion, aina voit kotiin tulla. ❤️ Kappale antoi niin paljon voimaa silloin kun erosin. Varmasti ehkä siksi, että löysin kappaleesta kuin palan minua itseäni. 

Usein kun annan tilaa itselleni ja pysähdyn, tipahdan kuin ihan huomaamatta läsnäolon tilaan. Se tila on omalla kohdallani tila jossa tunnen ja herkistyn omille aisteilleni ja ajatuksille parhaiten. Silloin myös saan tietynlaiselle ymmärrykselle sen syvemmän merkityksen. 

Olen ihmisenä sellainen, että moni saa olemuksestani vahvan kuvan. Myönnän, että itsessäni on kovuutta mutta myös kipua, joka on painettu alas niin monta kertaa, että aloin jo itse uskomaan, että sellainen on normaalia ja se pitää olla niin. Sisimmässäni on myös herkkyyttä, joka nostaa palan kurkkuun je vetää hengityksen mukanaan. Minussa on olemassa myös tyyneyttä, mutta myös pelkoa joka pelkää joskus hajoavansa murusiksi. Vieläkin opettelen ja välillä tipahdan polvilleni hetkeksi uudelleen. 

Kävin tänään kävelyllä ja kuuntelin pitkästä aikaa aina voit kotiin tulla kappaletta. Ymmärsin siinä samalla, että jokaisen parisuhteeni mä olen lopettanut käyttämällä sisimmässä olevaa voimaani. Kääntänyt kyyneleeni agressioiksi, hakemalla voiman sen kautta selvitä. Siinä samalla ehkä unohtanut omat syvimmät tunteeni. Hetken aikaa tämän oivalluksen aikana tuntui kun surun aalto olisi pyyhkäissyt ylitseni. Herkkyys nosti palan kurkkuun. Jokaisessa parisuhteessani on toistunut sama kaava. Kun vuosia tulee ja tuntuu, että yhteys katkeaa toiseen, en ole tiennyt miten voi muuten edetä kuin poistua paikalta. En ole osannut silloin sanoittaa tarpeitani niin, että olisin tullut ymmärretyksi. Itselläni on ollut parisuhteita, joissa välillämme on ollut voimakas yhteys ja jossa olemme sorkkineet arvottomuuden haavoja tulehtumiseen asti. Johon lopulta suhde on hajonnut. Vielä tänäkin päivänä tilanteet, jotka viiltävät nuo syvimmät haavat auki uudestaan sisimpäni tuntee nuo tunteet uudestaan. Niissä hetkissä se tunteva osa oma "sisäinen lapseni" ilmoittaa, että olen tuossa tunteessa jumissa edelleen. Se muistuttaa minua siitä hetkestä, jolloin minun piti alkaa suojelemaan itseäni kokeakseni turvaa maailman kolhiessa. 

Ainoa tie ulos, on mennä läpi!