”Tunteiden ilmaantuminen murtaa kuplan, jonka vangiksi syvästi uupunut on joutunut. Vihan tunne on usein elpymisen ensimmäinen merkki.”

❤️

Olen taas kuluneen viikon aikana seurannut työssäni olevia ihmisiä ja sitä mitä he omalla käytöksellään viestittävät ympärillä oleville. Samalla olen pohtinut sitä käytöksen takana olevaa tarvetta ja sitä miten helposti teemme tulkintoja. Tulkinnat taas yleensä herättävät tunteita.

 

Jäin sen kautta pohtimaan itseäni ja sitä, millainen minä olisin tänään jos en olisi koskaan palanut loppuun?! 

 

Itselleni uupumus tuli vuosia sitten kuin salama kirkkaalta taivaalta. En nähnyt tai tiedostanut väsymistäni eivätkä sitä varmaan huomanneet muutkaan, ennen kuin yhtenä aamuna en jaksanut nousta enää sängystä ylös. Väsymys oli niin sanoinkuvaamattoman totaalista, että kaikki ympärillä tuntui menettävän merkityksensä. 

 

Omalla kohdalla ahdistus oli tunteista se haastavin ja se tuntui olevan silloin se päällimmäisin ja voimakkain tunne. Tänään tiedän, että ahdistus syntyy tunteista, jotka ovat jääneet tunnistamatta tai kokonaan käsittelemättä. Tukahdutetut tunteet eivät kuitenkaan olleet kadonneet itsestäni, vaan menettivät psyykkisen sisältönsä ja tuntuivat epämääräisenä todella vaikeana ja pahana olona.

 

Loppuunpalamiseni muutti minua. Myönnän, että se oli asia minkä kautta kohtasin syvimmät pelkoni. Luulin silloin, että en tule pääsemään koskaan enää kiinni merkitykselliseen elämään, työhön ja unelmiin. Lopulta kävi toisin, muutuin mutta parempaan suuntaan. Se tapahtuma puhkaisi kuin kuplan, joka vangiksi olin lopulta joutunut.  Terapia auttoi pääsemään perille siitä, mitä ahdistuksen alla oli. Ajatusten selvittely auttoi omaa itsetuntemusta ja sen kautta löysin kadonneita tunteita, joiden kautta olen pystynyt löytämään uusia tavoitteita ja unelmia, sekä syvempää merkitystä elämälleni. 

 

Entinen minä olisi jäänyt jumiin työhön mikä ei sanan varsinaisessa merkityksessä edusta turvaa. Entinen minä olisi hylännyt riidan kohdalla toisen ja loukkaantunut herkästi ja paennut paikalta. Entinen minä ei olisi uskaltanut tavoitella opinnoissaan unelmia. Vaan olisi toiminut omista peloista käsin ja uskonut sitä tarinaa mikä oli lapsuudessa muodostettu: En osaa ja en kykene. Entinen minä ei olisi osannut ohjata puolisoa kriisin kohdalla hoidon piiriin, vaan olisi lähtenyt ja rakentanut oman elämän.

 

Nykyinen minä on taitava puhumaan ja avaamaan tunteita. Osaan hienosti analysoida, selittää ja jopa järkeistää asioita. Terapiassa ihmettelen silti vielä tänäänkin, miten vaikeat tunteet seuraavat, vaikka olen yrittänyt puhua ja käsitellä päässäni asiat puhki. Silti pitää aina uudelleen ja uudelleen ymmärtää: että, tunteista kyllä pitää ja kannattaa puhua, mutta ensisijaisesti tunteet pitää aina myös tuntea. 

 

Pääsiäisloma meni käytännössä tunteiden aalloilla. Aluksi kuin suojelin itseäni tuntemisen kivulta. Kivun suojelu vie energiaa kun taas kivun kohtaamisen kautta vapautuu energiaa . Mieli välttää kipua. Aina kuitenkin kun pysähdyn, ensin ahdistun. Ahdistuksen kautta taas ymmärrän, että jokin tunne minussa on nyt jumissa. Ahdistavan tunteen tullessa ajaudun aina ensin pohtimaan mistä tunne johtuu ja mitä sille pitäisi tehdä. Silloin myös hetkellisesti putoan kuin surun ja uhriuden kuoppaan. Yleensä päädyn purkamaan tunnetta (sillä väärällä tavalla), kiukuttelen, yritän saada kuin tunnetta ulos minusta, sitten alan analysoida itseäni ja yritän jollakin tapaa välttää tunteelle läsnäolemista - siis sitä tapaa, joka kuluttaisi tunteen loppuun ja toisi sen jopa siedettävälle tasolle. Olen monta kertaa näiden vuosien aikana pysähtynyt sen asian äärelle, että tunteet eivät ole siellä pään sisässä vaan ne sananmukaisesti pitää tuntea. Uudestaan ja uudestaan. Kehossa. Niin kuin kipukin. Koska tunteet kertovat aina tarpeista, ne ovat kuin komppasseja jotka ohjaavat kohti omia tarpeita.

 

Näiden vuosien aikana olen opetellut toimimaan sillä oikealla tavalla. Kun joku ikävä tunne nostaa päätään, olen pysähdyn. En analysoimaan, mistä tunne johtuu ja mitä sille pitäisi tehdä, vaan missä kohtaa kehossani tunne tuntuu, miltä se tuntuu ja sitten vain siedän sitä. Olen saanut huomata, että vaikka tietyt asiat nostavat vaikeita tunteita, tunteet itsessään eivät ole vaarallisia. Niiden läpi voi aina kuitenkin hengittää, ja jos ei yksin uskalla, niin yhdessä jonkun kanssa ja siksi aika usein jaan ajatuksia ystävälle. Ja vaikka olen aikuinen, harjoittelen vielä tänäänkin tunnistamaan omia tunteita ja niiden alla olevia tarpeita ja opettelen sanoittamaan ja pyytämään sitä mitä tarvitsen. 

 

Kun olen surullinen -tarvitsen silloin lohdutusta. Otatko lähelle? Pidätkö kiinni?

Kun olen yksinäinen- kaipaan yhteyttä. 

Kun on konflikteja- tarvitsen ymmärrystä. 

Kun olen vihainen- tarvitsen rajoja. Nyt ei ole keinoja selvitä yksin. 

 

Työpaikalla (niiden voimakkaalta tuntuvien) tunteiden kohdalla pystyn jo tunteen noustessa pohtimaan ja ajattelemaan; Mitä voin tästä oppia? Se lause kääntää jo hermostoni turvan tilaan ja silloin oma tulkinta muuttuu, eikä käänny huonommuuden tunteesta nousevaksi tunteeksi.

Koska jos ajattelen vaikeiden tunteiden kohdalla omasta huonommuudesta käsin: enkä mä taaskaan osaa tai olenpa mä huono. Se aktivoi samantien häpeän ja ne ”liskoaivot” tekevät kaappauksen  ja saavat aikaan tahtotilan puolustaa itseään. Silloin tunteen taakse jäävä tarve jää itse tilanteessa kohtaamatta ja alkaa herkemmin konflikti. 

 

Voi oikeastaan sanoa, että tunnetyöskentely on melkoista salapoliisi työtä! Vaikka tunteiden elinikä on lopulta varsin lyhyt. Mutta silloin kun ajattelen hyvää, minussa oleva vagushermo aktivoituu ja ankkuroidun turvaan ja vain siinä tilassa voin tulla näkyväksi. 

❤️