Saavun terapiaan kiireisen työpäivän jälkeen. Istahdan tuoliin ja terapeuttini kysyy, onko tänään jotakin erikoista mitä haluat käsitellä? Miten voit tänään? Hymyilen ja sanon, että paremmin. Mietin, että terapeuttini edustaa jollakin tapaa kuin ihannevanhempaa. Hän kannustaa, kuuntelee ja kannattelee. Kerron, että olen paljon pohtinut edellistä kahta viikkoa. Mitä tapahtui? Miksi se tapahtui? Mitä sitä ennen tapahtui? Tuntui kuin olisin mennyt kaikkien niiden tunteiden lävitse, mitä koin kun paloin loppuun. Tällä kertaa ne kestivät vähemmän aikaa, koska minulla oli työkaluja ja keinoja kohdata, tunnustella ja ihmetellä. Samaan aikaan sisimmässäni oleva sisäinenlapsi oli paniikissa. Se koki olevansa tunteiden keskellä yksin ja turvaton. Kehon tila oli välillä ylivirittynyt joka sai sydämen sykkeen kohoamaan ja välillä alivirittynyt jolloin tuntui, että putosin siihen voimattomuuden tilaan. Annoin itseni sietää väsymystä, en taistellut vaan hyväksyin. Annoin mieleni tuntea pelkoa, en vastustanut vaan hyväksyin, sanoitin tunteitani ja hengitin ja loin itselleni turvallisuuden tunnetta ulkopuolelta käsin. 

Kerroin, että työssäni koen usein ongelmaksi ristiriidan. Joudun aika monesti  työskentelemään omia arvojani vastaan. Usein koen, että ajatukseni eivät tule nähdyksi tai kuulluksi. Yritän. Todella yritän, mutta joudun hyväksymään, että asioille ei useinkaan tapahdu mitään. Sen kautta kuin joudun hylkäämään itseni ja omat ajatukseni ja alistumaan ja hyväksymään asiat sellaisenaan. Olen kerran taistellut niin paljon, että sen johdosta uuvuin ja paloin loppuun. Enää en jaksa. Se ristiriita kuormittaa, saa kiukkuiseksi ja kehon hälytystilaan. Tulee olo, että en ole riittävä ja mielipiteilläni ei ole arvoa. 

Terapeuttini kuuntelee ja sanoo, että elämässäsi on varhaislapsuudessa ollut hän ketä ei ole antanut tilaa tunteille. Olet lapsena kokenut, että sinua ei nähdä ja mielipiteilläsi ei ole arvoa ja oppinut, että ikävät tunteet sellaisenaan eivät ole sallittuja. Usein sitten nämä kokemukset jäävät kummitelemaan ja nousevat aikuisiällä pintaan vastaavissa tilanteissa. Autonominen hermosto virittää kehossa saman tunnetilan päälle, niissä tilanteissa missä joku ihminen muistuttaa jollakin tapaa näitä lapsuuden kokemuksia. Sen tietää ihan vain siitä, että omat tuntemukset vuorovaikutuksessa hänen kanssaan eivät ole luonnollista ja kehon tunteiden kautta soljuvaa. Sitten hän lisää, että hänellä on olo, että kuin olisit jotenkin ajatellut, että kun olet toipunut niin niitä kaikista ikävämpiä  tunteita ei enää tarvitsisi kohdata. Tuntuu kuin pakenisit. Vaikka lopulta koko elämä on sitä prosessointia. Kuuntelin ja sanoin, että sitä olen tässä vähän miettinyt. 

Yksi  tärkeä asia on se, että annan itselleni lempeästi mahdollisuuden hyväksyvästi sallia kaikki kokemani tunteet laidasta laitaan. Eli pyrin tunnistamaan (myös kehollisesti),  hyväksymään ja sietämään tunteeni ja  itsesi kaikissa tunteissasi ja tilanteissa, myös silloin kun olen itselleni epämiellyttävässä hetkessä (esim  yhteydessä uhrissa minuun). Ikäänkuin vastakohtana sille kovalle yrittämiselle. Näin tunteet oppivat vaihtumaan ja eivät jää jumiin kehoon, vaan ovat luonnollisia  ohikiitäviä  hetkiä päiväni aikana. 

Loppuunpalamisen ”maamerkistä” yritän luoda sen myönteisen elämänmuutoksen symbolin. Keskittyä ajatuksissani siihen miten lopulta kaikki tämä on energisoinut, miten paljon olen oppinut, löytänyt ja tunnistanut. Miten paljon sen kautta vahvistunut ja kouluttanut itseäni ja miten paljon olen saanut uusia ihmisiä elämääni.  ❤️