❤️

Olen tämän vuoden aikana huomannut, että mieli osaa pohtia tuhansia kysymyksiä, joihin en löydä tyydyttäviä vastauksia. Sielu taas on kovin hidas ja kuullakseen sielun ja sydämen äänen pitää osata pysähtyä. Vasta silloin voin löytää vastauksen mielen takana ja  huomata, ettei lopulta elämä ole se suurin ongelma vaan lopulta minä itse.

Olen lukemassa erästä  kirjaa. Kirjasta jäi mieleeni ajatus: ”jos joku tipahtaa eteesi sillä

on tarkoitus .”  Näin kävi oikeastaan myös nykyisen kotimme kohdalla. Se vain tipahti eteeni ja asiat siihen liittyen järjestyivät. Samoin myös koiramme kohdalla. Nyt pohdin opintojani. Ne oikeastaan myös tipahtivat eteeni. Juuri silloin, kun elämäni oli hetkellisesti menettänyt merkityksen ja pohdin onko elämälläni annettavaa niin kovin raskaalta tuntuvan surun jälkeen. Oliko se tarkoitus? Olen elämäni aikana saanut huomata, että kaikki tunteet kannattaa katsoa loppuun asti. Mennä niiden läpi, ihan sinne pohjalle asti. Pohjan kohdattuamme seisomme lopulta kaikesta huolimatta omilla jaloillamme ja hengitämme. Mikäli emme koskaan kykene katsomaan tunnetta loppuun, olemme kuin tunteen pinnassa vältellen ikuisesti jotakin tuntematonta, vaaralliseksi luulemaamme.

❤️

Kun meille usein sanotaan, että hyväksy kaikki sellaisenaan, unohtuu helposti, että myös ne omat tunteemme ja niiden johdosta esiin nousevat reaktiomme ovat osa sitä kaikkeutta, joka tulisi hyväksyä eikä tukahduttaa. Tärkein ymmärrys tällä matkallani on ollut, että mikään ei kestä ikuisesti muuttumattomana. Joskus valtava suru ja sen tuoma ikävä ja lohduttomuus omasta kohtalosta tai menetyksestä voi olla se alkuunpaneva voima muutokselle. Muistan kun isän kuoleman lähestyessä usein sanoin ääneen, että tiedän miten pitäisi hyväksyä. Silti tuntuu, että ei tee mieli hyväksyä. Mutta lopulta jos kahlaa aina karkuun syvemmälle, myös aallot ovat korkeampia.

❤️

Niillä tunteilla meissä on sanomansa ja ne ohjaavat meitä lopulta oikeaan suuntaan. Kenties löytämään ratkaisun, joka koskaan ennen ei tullut edes mieleen. Monien  eri uhkakuvien alleviivaaminen on saanut myös arkailemaan  kivien kääntelyä ja niiden alle menemistä, vaikka sieltä löytyneet onkalot houkuttelevat aina. Mitä jos epäonnistun, tämä

ei olekaan se oikea suunta ja jotakin tapahtuu tällä matkalla, ajatukseni toistavat ja samaan aikaan muistan, että kun koen uhkaa, samalla oma puolustusjärjestelmäni aktivoituu ja alkaa etsiä ympäristöstä vaaroja, jotta osaisin ja voisin sen välttää. Ajoittain tämä mieleni niin elintärkeä toiminta synnyttää harmittavan paljon myös niitä virhetulkintoja, jonka myötä asiat jotka eivät vaadi suojautumista tuntuvatkin vaarallisilta. Vaikka sitä oikeasti eivät ole.

❤️

Kehomme reagoi aina siihen tarinaan, jota sille on syötetty tai mitä sille syötetään. Se voi uskoa, että epäonnistun tai suunta mihin lähden on väärä ja koko rakennelma sortuu päälleni ja matkani keskeytyy siihen. Tai sitten mielelle voi syöttää tarinaa, tämä mitä sain eteeni on tarkoitettu. Voin tarttua siihen ja myös toiseen unelmaani ja antaa elämän ratkaista suuntaviitat mihin seuraavaksi astun ja luottaa, että onnistun koska kumpikin suunta voi olla tarkoitettu minulle. 

Tiedän sen, että jos en tee päätöksiä elämästäni itse, ajelehdin. Myös valitsematta jättäminen on valinta, mutta silloin jätän vastuun elämästäni muille. En itselleni. Silloin aika tekee valinnan puolestani. Olen kuitenkin näiden vuosien aikana oppinut sen, että se tärkein askel on sitoutua itseeni joka minun tulee ottaa ollakseni onnellinen. 

Mikään ei muutu, jos mitään ei muutu !