Kun elämässä on raskasta, pitää rakastaa itseään paljon enemmän. Olla armollinen ja kuunnella voimiaan. Nyt on ollut sellainen hetki, että olen joutunut takertuumaan läheisiin ja elämään ja luottaa, että elämä kyllä sitten lopulta kantaa hetki kerrallaan. Olen saanut viimeisen viikon aikana tavoittaa itsessäni olevan pelon ja hädän ja ojentanut käteni taivasta kohti, että ethän nyt unohda meitä. Emme ole pelkästään järkiolentoja, vaan lopulta paljon enemmän. Toisinaan vaan elämä pudottaa meidät sen järkiajattelun ulkopuolelle ja toisinaan meitä pelottaa niin, että koko veri seisahtaa suonissa. Mutta tämä kuuluu ihmisyyteen ja aivan jokaisella tämä kriisi mitä nyt käymme perhepiirissä läpi on joskus edessä.

Jos meillä on traumaattisia kokemuksia menneisyydessä myös kehon selviytymismekanismit käynnistyvät herkemmin. Kriisin  keskellä traumatisoitunut keho tulkitsee ympäriltä uhkia ja siksi historiamme laittaa tulkitsemaan uhkia ja riskejä hyvin pienellä kynnyksellä kriisin keskellä. Hälytysvalmiudessa oleva keho toimii tahtomattaan päinvastoin kuin rakkaus ohjaa. Siksi olen yrittänyt nyt muistaa hengittää loppuun asti ja tehdä asioita mitkä pitävät tässä hetkessä kiinni. Ja kiittää kaikesta siitä, mikä elämässäni on nyt hyvin. Tuntuu, että olen ollut koko tämän viikon eräänlaisessa shokkitilassa ja vasta nyt alan ymmärtämään mitä oikeastaan on tapahtunut. Juuri tänään mietin, että elämä on lopulta aika arvaamatonta. Pitäisi nauttia niistä hetkistä, kun kaikki elämässä on hyvin. Ja opetella sitä elämän resilitenttiä, taipua mutta ei katketa. Puhua ja pyytää apua ja itkeä jos itkettää ja liikkua, koska se on hyväksi aivoterveyden kannalta. Ja ei keskittyä vain siihen mitä menetän, vaan siihen mitä kaikkea tämänkin kautta voi aueta. 

Mulla on elämässäni ystäväpiiri, jotka ovat olleet tukena ja nostaneet ylös kun itse ei jaksa. Tällaisina hetkinä on kiitollinen heistä ja sen ystävien ja läheisten arvon ymmärtää. 

D226B765-10AE-4785-9248-35DABD6592E3.jpg