Älä suotta itke. Tulee eteen mitä tahansa me selviämme. Olemme selvinneet jo nyt. Lohdutti  isäni kun silitin hänen jalkaansa ja purskahdin itkemään. Tämä vuosi on ollut sellaista aika erikoista aikaa. Välillä tuntuu ihan järjettömältä käydä töissä samalla kun tiedän, että niin rakas ja tärkeä  läheiseni  kuolee pian. Toisaalta saan valtavasti voimaa työkavereistani. Minun ei ole tarvinnut esittää voivani hyvin. Olen saanut olla oma itseni. Usein töissä jopa hetkeksi unohdan mitä kotona käyn läpi ja palaan työpäivän ajaksi läsnäolon tilaan. 

Sairastuminen, läheisen kuolema, loppuunpalaminen, avioero jne. Jokainen meistä on elämän oppilas. Elämä opettaa meitä välillä hellästi silittäen, toisinaan myös
todella rajusti töytäisten. Suurimpia opinpaikkoja ovat kriisit, joista syntyvien tunteiden kohtaaminen on usein todella vaikeaa. Hankalien tilanteiden kohtaaminen vaatii rohkeutta.

Kivuton elämä ei silti ole mahdollista, eikä sellaista kannata tavoitella. Elämän ei kuulu olla vain helppoa ja mukavaa, muuten saattaa jäädä kokonainen elämä elämättä. Kaikki kipu katoaa kuitenkin aikanaan, eikä yksikään kohta elämässä ole vähempiarvoinen kuin toinen. Elämä on lopulta rikasta silloin, kun pääsee kokemaan erilaisia tunteita, tapahtumia ja vaiheita.

Sanoin ystävälleni, että olen viime aikoina yrittänyt säännöstellä voimiani, sillä läheisen kuoleman jälkeen meidän on jäätävä vielä tänne ja kestettävä elämä ilman rakasta ihmistä. Se on asia mikä pelottaa ja olen pohtinut miten selviän sen jälkeen. Ihminen kun vie lähtönsä jälkeen mukanaan kosketuksensa, äänensä ja läsnäolonsa. Jäljelle jää muistot, suru ja valtava ikävä. Toivon, että senkin jälkeen sitten jonakin päivänä löydän elämässäni ilon ja innostun itse elämästä. 


Olen aina ajatellut, että pelkojen voittaminen on äärimmäisen tärkeää. Olen pakottanut kuin itseni isäni kuoleman äärelle, ja olen päättänyt käydä hänen rinnallaan läpi kaikki sen vaiheet.
Sairauden edetessä kivuliainta on nähdä läheisen kipu ja kärsimys. Mieli etsii kuin ratkaisuja miten toista voisi auttaa. Käsi mitä puristat on päivä päivältä hentoisempi ja luisempi. Isäni väsyy pikkuhiljaa enemmän ja enemmän ja on muuttunut tämän vuoden aikana niin fyysisesti ja psyykkisesti. Välillä hän on poissaoleva, mutta  silti hän on jaksanut olla niin ihailtavan positiivinen kaikesta huolimatta. Hän ei ole koko tänä vuonna antanut identiteetin rakentua sairaudelle. Vaan on elänyt ja säilyttänyt uskonsa sairaudesta huolimatta. 

Tuntuu, että Kuoleman ja elävien välille syntyy raja, jota on vaikea ylittää, vaikka miten pitäisi toista kädestä. Kädestä pitämisen  ja kyyneleiden kautta syntyy kuitenkin joku syvempi yhteys sielusta sieluun. 

💔

CC6182CD-A247-4ABC-979E-08CC42135F86.jpg