Tunteet, ne mitkä puristavat rinnassa.

Ahdistavat ja saavat silmämme kostumaan ja ääneen meidät nauramaan. 

 

Tunteemme ovat tärkeitä ja kertovat miten omat tarpeemme tyydyttyvät. Niitä kaikista vaikeimpia ja raskaimpia  tunteita, kuten vihaa, ahdistusta, yksinäisyyttä ja pelkoa koemme silloin kun jokin tärkeä tarve ei meissä tyydyty. Kun tarpeemme tulevat kuulluksi ja tyydyttyvät, koemme niitä miellyttäviä tunteita. Jos emme tunnista omia tunteitamme, emme tiedosta  silloin myöskään omia tarpeitamme. Tarpeemme ovat taas tärkeitä ja kertovat siitä kuka olemme ja mikä on meille elämässä tärkeää. 

 

Ahdistuksella onkin usein tärkeä viesti ja se kertoo, kun tarpeeni minussa ei tyydyty. Jos en vaikka ole ymmärtänyt pysähtyä itseni äärelle tarpeeksi usein tai osannut kuunnella sen hetkistä sisäistä tarvettani. Tai jos huomaamattani kadotan itseni ja olen irrallani omasta kehoyhteydestäni. Silloin ohjaudun ulkoa käsin ja rakennan itseni ulkoisten asioiden mukaan. Näen syyn ahdistukselleni silloin ulkopuolelta tulevista tekijöistä. Ei ole niinkään siis olennaista päästä ahdistuksesta tai vaikeasta tunteesta eroon, vaan kuulla mitä sillä on asiaa, mistä tarpeesta se kertoo. Eli kyse ei ole siitä miten pääset eroon tunteestasi vaan miten saat tarpeesi täyttymään. Emme useinkaan tiedosta tarpeitamme, jos olemme oppineet tukahduttamaan niitä. Jos itse väheksymme tarpeitamme, emme myöskään voi saada silloin  tarvitsemaamme. Tällöin emme ilmaise itseämme, eikä toiset osaa pitää tarpeitamme tärkeinä eivätkä myös voi meitä niiden kanssa auttaa.

 

Onni syntyy siitä, että kykenee olemaan yhteydessä sisäiseen lapseensa, eli siihen tarpeeseen sisimmässä. Siihen tuntevaan osaan. Tärkeää on luoda sille omalle sisäiselle lapselle turvaa ja seisoa sen puolella. Pitää kiinni rajoista ja seisoa kuin itsensä rinnalla. Silloinkin kun joku muu on asiasta eri mieltä. Turva ei löydy ulkopuolelta, vaan sisimmästä ja siksi mulla tulee aika usein tarve hakeutua yhteyteen itseni kanssa. Mulle yhteyden luominen on yksinoloa. Omiin ajatuksiin uppoamista, tuntemista. Joskus aika syvälliselläkin tasolla. Jotta voin näin tehdä, haen turvaa silloin ulkoisten tekijöiden kautta. Vaatetuksen, kynttilöiden, saunan ja hyvän ruuan kautta. Toisin sanoen sellaisen tekemisen kautta, minkä johdosta löydän sen syvemmän läsnäolon tilan.
Mulla on pitkään ollut ajatuksissa retriitti, oikeastaan se jo kertoo jo kaiken sisäisestä tarpeesta. Siinä on samaan aikaan jotain pelottavaa ja samaan aikaan hyvin kiehtovaa. Yksinolo ja hiljaisuus voi nostaa mieleen vaikeitakin asioita, kipeitä ihmissuhteita tai surua. Toisaalta, näin se on tarkoitettukin. Totesin eilen, että rohkeus on sitä, että uskaltaa kohdata varjonsa ja vetäytyä oravanpyörästä ja hiljentyä itsensä äärelle. Rohkeus on myös sitä, että uskaltaa  tulla hylätyksi ja seisoa toisen edessä, vaikka tulisi mahdollisesti hylätyksi omasta mielipiteestä huolimatta.  

 

Sovimme ystäväni kanssa, että pidämme tässä syksyllä yhteisen hiljaisuuden viikonlopun. Viikonlopun, jossa laitamme ne tutut ja turvalliset villasukat jalkaan ja hiljennyimme itsemme äärelle.

❤️