Siitä on tänään kuukausi kun kuolit. Kuukausi siitä kun hengitit viimeisen kerran. Tähän kuukauteen on mahtunut hetkiä jolloin olen miettinyt, että selviänköhän tästä koskaan. Hetkiä jolloin en ole pystynyt ajattelemaan kuin hetken kerrallaan. Juuri kun olen luullut, että tästä ei  selviä. Olen muistanut sinun sinnikkyyden ja lohdutuksen sanasi: ”Me selviämme tästäkin! Olemme selvinneet ennenkin ja selviämme nytkin! ” Näihin päiviin on mahtunut myös hetkiä jolloin on ihan valtava ikävä! Hetkiä jolloin olisin voinut antaa mitä vaan siitä, että pääsisin vielä näkemään ja koskemaan ja halaamaan sinua. Ja hetkiä jolloin olen pystynyt iloitsemaan ja nauttimaan elämästä. Päivääkään ei ole kuitenkaan mennyt niin, että et olisi ollut tai käynyt ajatuksissani. Olet ollut, ihan jokainen päivä! 


Myönnän, että välillä on ollut vaikea olla. On tehnyt mieli huutaa suoraa huutoa ja itkeä niin kauan,  että kyyneleetkin loppuvat. Niissä hetkissä olen taas muistanut sanasi; ”Ole turvallisella mielellä ja rauha sydämessäsi!”  Olen kokenut näiden viikkojen aikana paljon muiden ihmisten osalta  myös  hyväksyntää, arvostusta, hellyyttä ja vapautta ja saanut ihan valtavasti tukea. Suru on kuitenkin prosessi, enkä osaa analysoida, missä vaiheessa olen nyt. Olosuhteisiin nähden voin lähtösi  jälkeen  ihan hyvin.


Ja tiedän, että se mitä vaille jäimme lapsuudessa ja myöhemmin, nousee vahvasti esille niissä läheisissä ihmissuhteissa kriisien aikana, joissa toinen ihminen tulee tarpeeksi lähelle. Läheinen ihminen on se, jolle haluamme antaa itsestämme parasta mutta myös se joka auttaa meitä löytämään menneisyytemme.
Parhaimmillaan läheinen ihminen antaa mahdollisuuden nähdä, mistä kohdin olen rikki. Jos olemme erittäin onnekkaita, hän pystyy jopa antamaan myös tarpeellisen määrän rakkautta, jotta löydämme rohkeutta sen menneisyyden kohtaamiseen. Onneksi lähelläni sinunkin jälkeen on vielä heitä. Ketkä kestävät tyrskyni heidän vahvaa kalliota vasten. 


Tämänkin  jälkeen minulla on valtava elämänhalu. En ole antanut itseni jäädä kiinni suruun. Enkä jaksa miettiä, että olenpa minä ollut reipas tyttö! Itken, silloin kun itkettää tai on surullinen olo, mutta ei naurukaan ole missään vaiheessa kadonnut. Muistan huumorisi ja se elää myös minussa. Juuri tänään nauroin töissä vedet silmissä. Annan erilaisten tunteiden tulla ja annan niiden myös olla.


Vanhemman kuolema jättää jälkeensä aukon lapsen elämässä, joka ei parane koskaan. On kuitenkin mahdollista oppia elämään tämän tyhjyyden kanssa. Näin haluan uskoa. Ajattelen, että rakkaat, jotka eivät enää ole keskuudessamme, jatkavat elämää meissä. Niin myös sinä, isä ! Sinä olet nyt minussa ! 
❤️

4F1DA3CE-8EF1-49FE-92C2-5E931443D29B.jpg