Kiipesin viime viikonloppuna kalliolle ja katselin merellä lenteleviä ja uivia hanhia. Niitä oli valtavasti. Mistä ne aistivat, että nyt on se hetki? Kysyin mieheltäni. Kuuntelin kuin samalla tunteitani. Kaunista ja samaan aikaan taas jopa haikeaa. Tuntuu syksyltä, totesin. 

 

Viime viikonlopun lepäsin. Poltin kynttilöitä ja makoilin villasukat jalassa viltin alla. Lueskelin kirjoja, saunoin ja katselin leffoja. Tuntui jopa hassulta, että siinä hetkessä tuntui olevan taas kaikki. Tuli kuin tarve pysähtyä ja toivottaa syksy ja sen tuomat tunteet tervetulleeksi. Kuunnella mitä se minussa herättää. Ei paeta, vaan pysähtyä niiden äärelle. 

 

Sitä edellisellä työviikolla menin läpi eri tuntemusten omaan työhöni liittyen. Jouduin ihan istumaan alas ja pohtimaan mitkäs olivatkaan ne omat arvoni ja miten voin olla sinut itseni kanssa ja mikä päätös taas on sellainen minkä kanssa itse voin elää ja miten osaan tuoda itseni esiin rakentavasti. Työssäni omiin päätöksiini useinkin tulee kuin huomaamatta niitä ulkopuolisia vaikutteita.

 

Tärkeintä kun on toimia omista arvoista käsin, eikä vain hyväksi katsotulla tavalla, jota noudatan siksi, että ”sanomista ei tulisi”. Koska usein se tietynlainen ärsytyksen tunne itsessä paljastaa ne omat arvoni. Meitä ärsyttää usein se, että jotakin itselle tärkeää arvoa on loukattu. Ja jos osaa pysähtyä tuon ”ärsytyksen” äärelle ja käydä keskustelun itsensä kanssa, se tietynlainen ärsytyksen tunne laantuu. 

❤️

 
D50481B9-7BCF-4654-8A34-9CF18AA6A95B.jpg