❤️
Suru tuntui silloin niin kovana kipuna, että olo oli ihan epätodellinen ja hajanainen. Tunne tuntui vievän pohjan koko elämältä.
❤️
Eilen vein haudalle kynttilän ja huomasin, että kehoni muistaa vielä tuon päivän. Vaikka arki jatkui hautajaisten jälkeen ja ilo palasi, tavoitan silti luopumisen painon vieläkin ja sen valtavan ikävän. Olen tuntenut isäni tämän vuoden aikana vierelläni, puhunut hänelle mielessäni. Nähnyt hänet läheisissäni ja itsessäni. Tavoitan myös sen kiitollisuuden ja lohdutuksen tunteen, mitä silloin sain kaikilta ympärilläni olevilta sanoin ja kukkalähetyksin. Kehoni muisti kertoo siitä tänään, että jotakin merkittävää silloin kuitenkin tapahtui – jokin oli toisin kuin ennen: suru oli tullut elämääni, ja sitä täytyi nyt ymmärtää ja oppia elämään sen kanssa.
❤️
Lupasimme isälle , että järjestämme hautajaiset ja pidämme huolta äidistä ja jatkamme elämää. Tuntui suorastaan kohtuuttomalta, kun emme voineet halata äitiä ja olla hänen luonaan tukena. Kun vihdoin uskalsin siirtää surun verhon sivuun, näin kuin toisenlaisen maailman. Rakas ihminen oli lähtenyt tästä maailmasta, mutta maailma on onneksi täynnä rakkautta. Hän on edelleen täällä, hän elää edelleen.
❤️
Ajatella, että tuosta hetkestä on kulunut jo vuosi, muistan kaiken niin selvästi, että voisin kuvitella kaiken tapahtuneen eilen. Tuohon ajanjaksoon liittyi niin paljon kuormittavia asioita ja paras ja ainoa lääke tuntui siihen olevan hyväksyminen. Ihmismieli on kova tappelemaan asioita vastaan ja tuohon vastaan tappelemiseen menee ihan hirvittävän paljon voimia. Siksi yritin pystyä hyväksymään ne asiat, joita en kerta kaikkiaan pystynyt muuttamaan, silloin vapautui elämään vähän enemmän voimavaroja ja pyrin näkemään ne elämän kauniit asiat – niitäkin aina oli. Kaikesta huolimatta. Kun elämä tarjoaa kerta toisensa jälkeen hetkiä jossa heitetään kuin sinne pelon sisälle, herkästi kadottaa sen sisäisen lapsen äänen. Omalla kohdalla kävi myös näin. Usein ne omat rajat ylittyivät kriisin keskellä jaksamisen suhteen tuon parin vuoden aikana ja oli helpompi tavoittaa itsessä tuon sisäisen lapsen pelokas ja vihainen ääni ja tunnemaailma, kuin vastuullisen aikuisen myötätuntoinen ääni joka olisi sanonut, että tästäkin selvitään vaikka nyt kovasti pelottaa. Vihaisen lapsen moodissa ihminen on suorastaan tunteidensa keskellä raivostunut. Tässä moodissa ihminen reagoi vihalla, kun hänen tarpeisiinsa ei vastata ja hylkäämisen, tunnevajeen, epäluottamuksen tai alistumisen tunnelukot nousevat pintaan.
❤️
Suru on opettanut tämän vuoden aikana elämään ilman isää, suru on olemassa edelleen kaikessa siinä, kuka olen ja miten elän. Suru on tunne muiden tunteiden joukossa. Se on vain muuttanut muotoaan ja olen pystynyt jatkamaan elämää. Nyt pystyn jo hymyilemään yhteisille muistoille.
Suru ja elämän raadollisuuden kohtaaminen antoi myös voimaa ja samalla laittoi elämän sellaiset pienet asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja pelot mitkä ennen tuntuivat peloilta, eivät tuon kaiken jälkeen ole tuntuneet siltä enää.
❤️
"Kaikkein pimeimpinä aikoina, yksikin tähti taivaalla voi olla se toivon kipinä, joka muuttaa kaiken."
❤️
Elämä ottaa ja antaa. Ja antaa ja ottaa taas. Viimeisten vuosien aikana on tuntunut siltä, että elämä antaa pieniä huilaushetkiä ja tarjoilee sitten taas niitä asioita, jotka vievät voimia. Tärkeintä on olla armollinen itselle silloin, kun elämä riepottaa ja voimat ovat vähäiset
Voi että, jospa isä tietäisit tai ehkä tiedätkin. Kaiken surun keskellä ylitin kuitenkin itseni ja sain opinnot vietyä loppuun ja laitoin hakemuksen eteenpäin. Tiedän, että hymyilisit jos tietäisit, ehkä tiedätkin!
❤️
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.