Ihanaa viikonloppu, tämä lyhyt viikko tuli tarpeeseen. Vaikka tämä viikko on ollut sellainen, että olisin mielen tasolla ollut mielummin töissä. Töissä ei ehdi ajatella, töissä ei tarvitse käsitellä, voi vain keskittyä oleelliseen, työhön. Silti, mussa on halu, halu käsitellä ja tahto kohdata, niitä asioita mitkä ovat musta tehneet sen mitä olen nyt.

Ostin muutama viikko sitten kirjan, nimeltänsä Sovintoon elämän kanssa. Kun sen ostin, en ehkä osannut edes kuvitella, millaisen prosessin se mussa käynnistää. Kun aloitin puolitoista vuotta sitten terapian, se tuntui vapauttavalta, menin ja puhuin ikävät tunteeni ja lähdin pois. En edes itkenyt, istuin vain ja puhuin ja puhuin. Olin rakentanut suojamuurin, muurin itselleni mitä yritin ehkä pitää edessäni. Vaikka itketti, sain silti pidettyä tuon muurin edessäni, enkä murtunut. Kyyneleet jotenkin muistuttivat siitä, mitä tunsin ja koin kun paloin loppuun. Siksi tuntui helpommalta pitää tuota muuria edessäni. Ensimmäinen vuosi terapiassa menee kuulema jotakuinkin näin, seuraava vuosi on sitä, milloin päästään lähemmäksi sitä, mikä kaiken on ehkä aiheuttanut. Viimeisen kuukauden, tunteet ovat puskeneet musta läpi. Se muuri mun edestä on murentunut, tunteet risteilee surun, vihan, rakkauden ja itsesyytösten välimaastossa. Terapeuttini mielestä, tämä on todella hyvä asia. Tämä on nyt juuri sitä, miten asioita työstetään. Surraan, käydään tunnetiloja laidasta toiseen, pohditaan, kohdataan pelkoja  ja etsitään yhdessä ymmärrystä kaikelle sille. Itselläni tämä kirja on vienyt mut asioiden juurelle. Oikeastaan sitä lukiessani, ajatuksiin nousee mulle tuttuja ihmisiä ja tunnistan heidän käyttäytymismallejaan kirjasta, itsestäni puhumattakaan. Ehkä kaikkein kipein osuus prosessissa on muisteleminen ja sen kautta mieleen nousee erilaisuuden kokemista, kiusatuksi tulemista, yksin jäämistä, naurunalaiseksi joutumista. Surua ja anteeksi antamista. Ja kyyneleitä!

Itse olen torjunut vihan tunteita, tehnyt tietämättäni sanattomia valoja itseni kanssa. Tajuamatta ehkä, että siinä samalla ne ovatkin muodostuneet mulle itselleni kahleeksi. Ja siksi joutunut kauaksi siitä, millaiseksi elämäni olisi voinut ehkä muodostua ilman näitä kahleita. Itselläni suurin näistä kahleista on, että en anna kennenkään enää satuttaa minua, enkä koskaan ajaudu enää parisuhteeseen, missä riidellään. Enkä luota enää kehenkään mieheen, koska kukaan mies ei ole luottamukseni arvoinen ja minun tulee haudata vihan tunteeni, koska se ei ole osa minua. Kun tällaisia lupauksia tekee itselleen, ne muodostavat kahleen omaan elämään. Ne juurtuvat toimintavaoiksi ja näin estävät elämästä täysipainoista elämää. Enkä oikeasti voisi tehdä edes tällaisia lupauksia toisen puolesta, näin olen kuitenkin tehnyt. Nyt katkon näitä kahleita terapian kautta, opettelen elämään myös vihan tunteiden kanssa. Koska tunteet ovat osa meitä, niin viha, suru kuin  rakkauksin. Tunteiden jakaminen on tärkeää, masennus syntyy juuri näistä patoutuneista tunteista. Nyt yritän keskustella näistä tunteista, myös niistä mitkä kuormittavat ja tuntuvat ikäviltä. Kyselen ääneen ja ihmettelen, kyseenalaistan asioita. Olisi tärkeää, että jo lapsena  annettaisiin tunteille tilaa, koska ne ovat vain tunteita. Ja mitä enemmän lapsuudessa joutuu kokemaan torjutuksi tulemista, sitä enemmän pelkää aikuisena. Pelosta syntyy opittu tapa reagoida, epäonnistun kuitenkin, en vain pysty, enkä kykene. Niin moni asia juontaa kuin huomaamatta toiseen asiaan ja tietämättään vetää mattoa pois itsensä alta. Jokainen meistä joutuu kuitenkin joskus kohtaamaan tunteensa. Koska torjutut tunteet ahdistavat ja tekevät olosta jännittyneen ja stressaantuneen. Siksi olen kiitollinen siitä, että olen saanut tutustua Saara Kinnusen kirjaan: Sovintoon elämän kanssa.

Tänään palkitsen itseni saunalla, hyvillä hampurilaisilla ja sohvan nurkassa oleilulla. Tänään en liikahda edes liikkumaan, olen vain..luen kirjaa ja ihmettelen. Ihanaa viikonloppua!