” Suloisii ja haikeita on naarmut ikävän,

ne hiipii kaiken kauniin rinnalle.

Joitain hetkii vaikeita, nyt vasta ymmärrän, ne vaatii aikaa tulla pinnalle"...

 

 

Olen luontaisesti optimistinen ja toiveikas ihminen, olen joutunut 

kohtaamaan myös kipeitä tunteita, menettämisen pelkoa ja myös hyväksymään sen, kuinka vähän mulla on lopulta kontrollia asioihin, joita tapahtuu ympärilläni. 

 

Näiden tapahtumien johdosta tunteideni päälle muodostui kuin eräänlainen korkki. Päivät ovat kuin seuranneet toisiaan. Kaikki on ollut pohjimmiltaan järjestyksessä ja ihan hyvin, mutta silti olo on ollut erilainen. Muutama viikko sitten tuo korkki hetkeksi kuin aukesi kun olimme puolisoni kanssa taas parisuhdeterapiassa. Yhdessä. Yksin. Erillisinä ja haavoittuvina. Tuntui siltä kuin esirippu olisi laskeutunut ja ne naamiot riisuttu pois ja siinä hetkessä, oli vain ne kummankin kipupisteet ja haavat. 

 

Tämä vuosi on haastanut puolisoani kasvuun ja sen kautta myös minua. Tunteet ovat alkaneet nousemaan pintaan ja mieheni on alkanut kasvamaan kuin  tietoisemmaksi omista tunteistaan. Sen kautta olen ymmärtänyt myös oman osuuteni tässä kaikessa. Sen miten olen vaatinut kuin miestäni kasvuun ja olemme ajautuneet kuin pikkuhiljaa umpikujaan. Olen tämän vuoden aikana ymmärtänyt, että miehelläni se sisäinen lapsi on jäänyt kehittymättä ja hän vasta opettelee synnyttämään sitä itsessään.

Tämän kautta olen alkanut pohtimaan myös sitä miten herkästi me muutumme sellaisiksi, millaisena muut meidät näkevät. Kriisitilanteessa emme usein näe metsää puilta ja sitä miksi toinen pakenee tietokoneelle, kun toinen vaatii riidan selvittelyä. Terapeuttimme on saanut tehdä meidän kanssa nyt töitä, että hän on saanut nämä lapsen tasolle tipahtavat riitapukarit ymmärtämään, mitä oma käytös aiheuttaa toisessa. 

 

Minulle kokonaisvaltainen terveys ja hyvä olo tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että olen turvassa itseni kanssa ja osaan olla enemmän itseni puolella. Se on myös sitä, että osaan kuunnella sisällä olevan sydämeni ääntä. Olen näiden vuosien aikana oppinut hyväksymään keskeneräisyyteni ja epätäydellisyyteni ja sitä kautta myös näkemään ympäristönikin hyväksyvämmin. Vaikka kehoni ei enää eri mittareiden mukaan ole “täydellinen”, kunnioitan sitä juuri sellaisena kuin se on. Tunnistan paremmin nyt synnynnäiset hermostoni piirteet. Pyrin ymmärtämään sitä, että olen elämässäni joka hetki tehnyt parhaani olemassa olevilla voimavaroillani. Ja jos pystyn sanomaa jollekin muulle asialle tarpeen mukaan ei, minun on helpompi sanoa itselleni kyllä. Se jos mikä on lisännyt omaa voimaani ja auttanut samalla myös kehoani voimaan paremmin!

 

Terapiassa nostimme päivänvaloon ne varjot minkä kanssa olemme kotona yrittäneet tulla toimeen huonolla menestyksellä. Pohdimme asioita niin omista kuin toisen tarpeista käsin. Riippuu paljon varmaan ihmisestä mikä lopulta katkaisee kamelin selän. Puolisollani se oli se, että asiat eivät terveyden suhteen menneet niin miten hän oli ehkä alunperin ajattellut. Elämästä alkoi tulla hiljalleen selviytymistä. Selviytymisestä alkoi muodostumaan kuin eräänlainen elämäntapa, vaikka sen pitäisi olla lyhytaikainen vaihe ja kun ei ollut kykyä selvitä itse, alettiin etsimään keinoja selvitä itsensä ulkopuolelta.

 

Siinä sitten minä sohvalla kuuntelin puolisoani, kun hän puhui ja kun minä puhuin, hän kuunteli. Aloimme etsimään terapeutti rinnallamme erilaisia ratkaisuja ongelmaamme. Teimme yhteiset pelisäännöt millä pelata ja sovimme, että mennään niillä eteenpäin ja katsotaan kuinka käy ja

annetaan olla, ellei valoa näy.

 

Nautinto ja elämästä nauttiminen vaatii sen äärelle pysähtymistä. Se vaatii tilaa aivoissa ja mielessä. Jos mieli on koko ajan kuormittunut erilaisista vaatimuksista, ei tilaa ole. Kymmenen vuoden yhteiseen parisuhde taipaleeseemme mahtuu myös näitä kriisin paikkoja. Hetki jolloin minä paloin loppuun ja se hetki kun isäni kuoli ja tämä hetki kun puolisoni alkoi väsymään omaan työhönsä ja hänen henkinen jalka katkesi. Viime vuonna kun tämä kriisi eskaloitui, kohtasimme suhteemme vaikeimman ajanjakson ja silloin aloimme käydä parisuhdeterapiassa. Siitä asti olemme siellä käyneet suhteellisen säännöllisesti kohta puolentoista vuoden ajan. 

 

Voin oikeastaan sanoa, että tärkein matka elämässäsi on ollut matka minuun itseeni. Joskus itsekseen tuleminen on ollut hirveän kivuliasta, mutta sen jälkeen on se turvasatama ollut olemassa itsessäni. Olen tämän vuoden aikana terapiassa käsitellyt paljon surua, omaa parisuhdettamme  ja sitä oman isäni kokoista ikävää ja sitä, miten ison osa turvaa hän vei mukanaan ja miten suurelta tuntuu välillä se taakka, että hoidan nyt aikuisena lapsena äidin asioita ja varaan aikaa hänelle lääkäriin ja samaan aikaan tasapainoilen oman terveyden ja ikäkriisin kanssa. Samalla olen myös ihmetellyt sisimmässä olevaa tyhjyyttä ja riittämättömyyden tunnetta, mitä opintojen ja työn yhdistämien on saanut aikaan. Sitä sellaista tunnetta, että on päiviä milloin oikeastaan mikään ei tunnu miltään ja on päiviä, milloin tunnetasolla tipahdan kuin niihin lapsuuden tunteisiin.  

 

Turvallisuus rakentuu lapsen ensimmäisen 5 v aikana. Samoin turvattomuus ja tämä turvattomuus aktivoituu sitten parisuhteessa. Kriisin keskellä tarvitaan paljon viisautta katsoa toista ihmistä silmiin, samalla ymmärtäen myös hänen prosessia itsestä erillisinä prosessina. Meillä ei ole parisuhteessa oikeutta vaatia toiselta ymmärrystä siihen mitä ehkä ennen on tapahtunut, mutta voimme vaatia toiselta lempeyttä ja ymmärrystä itseä kohtaan tässä hetkessä ja voimme yhdessä pohtia mihin riitelyssä pyrimme? Voittamaan toisen näistä lapsuuden tunteista käsin, vai pääsemään yhteiseen tavoitteeseen. 

Missä kummankin tarpeet ja tunteet tulevat kohdatuksi.

 

Parisuhde ei ole aina helpooa ja siksi voin yhtyä Suvi Teräsniskan laulun sanoihin..

... ja kun asiat nousevat pinnalle,  voimme muuttaa ne paremmin osaksi omaa tarinaamme...