Harmaasta tulee sinulle rakas väri kun kaikki sen ympäriltä on hyväksytty, sanoi ystäväni minulle vuosia sitten. Tänään aamulla  kävellessäni töihin katselin värikkäitä syksynlehtiä märällä asfaltilla. Ihastelin niiden väriä samaan aikaan kun pitelin kaksin käsin sateenvarjostani. Se harmaus näytti tänään niin kauniilta. Se ei muistuta enää menneestä ja pakota etsimään positiivista ja kaunista sen ulkopuolelta. Se on tässä ja nyt. Kaunista sateesta ja märästä huolimatta. 

Se on hassua miten monta vaihetta kuuluu toipumisprosessiin ja miten lopulta omalla kohdallani tärkeimmäksi kaiken keskellä tänään on muodostunut vain hyväksyminen. Niin pieni sana, mutta lopulta niin äärettömän tärkeä. Kun mieli on uupunut ja väsynyt sitä joutuu ohjelmoimaan takaisin positiiviseen ajatteluun. Kun mieli on toipunut sitä joutuu taas kuin opetella sietämään niitä erilaisia tunnetiloja. Niin iloa kuin surua ja väillä masennuksen tunteitakin. Jos hyväksyminen jää vaiheeseen, mieli hakee ympärillä olevista asioista tavan selvitä, jotta itse kipeää tunnetta ei tarvitsisi käydä läpi ja kohdata. Kyyneleet avaavat vain lopulta tien sydämen yhteyteen. Siksi tunteiden hyväksyminen on niin äärimmäisen tärkeää. 

Ympärilläni on tällä hetkellä asioita jotka nostavat esiin stressin tunteita ja koen välillä huolta. Se huoli tuntuu kipuna. Onneksi on päiviä jolloin pystyn päästämään irti itse ajatuksista ja kiinnittämään katseeni siihen ympärillä olevaan niin silloin myös kipu väistyy. Kun puhun ja avaudun tunneyhteydelle myös keho tuntuu rennommalta. Eilen töissäni sain kokea onnistumisen tunteita. Sisimmässäni oli koko illan sellainen todella suuri kiitollisuus. Lähtökohdat sille onnistumiselle olivat juurikin sidoksissa siihen kipuun. Mietin jo, että tästä ei tule mitään. En pysty keskittymään itse asiaan, enkä saa sen johdosta itse viestiä perille. Olin niin täysin sillä ns. epämukavuusalueella ja hetken jo mietin, että hyvä mä! Metsään meni!! Päätin kuitenkin riittää sellaisena kuin olen, tein sen mitä siinä hetkessä pystyin ja palaute sen jälkeen oli niin hyvää, että se sai itsenikin herkistymään. Illalla mietin, että miten paljon mä olen muuttunut. Miten paljon mussa herättää onnistumisen tunteita lopulta sellainen asia, joka ennen olisi herättänyt enemmänkin itsessäni jonkinasteista pelkoa. Nyt se liikutti. Tuntui, että eilen kosketin sitä paikalla olevien ihmisten syvintä kohtaa ja herätin hereille sen syvimmän ajatuksen mikä omassa työssäni on lopulta kaikista tärkeintä. ❤️