Eilen koitti vihdoin se päivä, milloin sain painaa valmistumispyyntönappia. Opinnot tulivat ainakin tältä osin päätökseen. Kun eilen kävin viimeisten koulupäivien kunniaksi syömässä opiskelukavereiden kanssa, kaaduin sen jälkeen sohvalle. Tuijotin kattoa ja pohdin, että missä on se ylitsepääsemätön ilon tunne mitä luulin tulevan tässä kohtaa. En tuntenut mitään, en yhtikäs mitään ja olo oli ihan epätodellinen ja mietin mielessäni, että tässäkö se oli. Illalla nukahdin sohvalle ja nukkumaan mennessä yritin vielä jäsentää päässäni tätä matkaa. Mietin, että melkein 3 vuotta tässä meni ja tässäkö on nyt lopputulos. En tunne mitään. Tänään olen ollut todella väsynyt, jollakin tavalla jopa turta. Väsymys on kuin uupumusta siitä kaikesta tehdystä.

Ehkä se pirskahteleva ilon tunne tulee koululla ensi viikolla. Sitten kun saamme ruusut ja nostamme maljan. Tai sitten, kun kävelen etelässä uimarannalla ja kun tunnen olevani irti tästä kaikesta. Mietin, että onneksi en järjestänyt juhlia. Koska oikeastaan, ei mulla olisi ollut nyt voimia juhlia. Eikä olisi ollut sitä iloa mitä juhlaan tarvitaan. Nyt on se hetki, että pitää ottaa muutama päivä omaa tilaa ja ladata akkuja ja nauttia sitten myöhemmin. Tai ehkä vain ilolle pitää joskus itkeä tilaa.

Se isän ikävä tuli aamulla pintaan. Nousi kyyneleet silmiin. Kaipasin niin sitä isäni kokoista halausta ja halusin kertoa, että mä olen nyt valmis! Tein sen mitä lupasin. Ylitin itseni ja tein sen lopulta isän muistoksi. Ehkä hän olikin ja kuuli ajatukseni jollakin tasolla.

Mutta ehkä sen näin pitää mennäkin. Nämä opinnot vaativat aivoilta työtä.
Minulle korona-aika oli se viimeinen naula uupumuksen arkkuun ja peli olisi siinä kohtaa pitänyt viheltää poikki. En vain sitä kyennyt tekemään. Kyky hallita omaa aikaa katosi opintojen edetessä. 
Oikeastaan on helppo löytää syyt siihen, mitkä asiat ajoi melkein sinne uupumuksen partaalle. Aloitin opinnot heti isän kuoleman jälkeen, keskellä suruprosessia. Kävin töissä ja tein siihen päälle ne työhöni liitettävät työtehtävät ja opinnot. Luovuin jostakin ja se oli liikunta ja oma aika. Kun ei ollut muuta mistä olisin voinut luopua. Tahti opintojen suhteen oli kova. Ehkä olisin näin jälkäteen pohdittuna, voinut ottaa ihan opintovapaata. Enkä vain yrittää selvitä. Toisaalta, en halunnut kokea rahallista menetystä tästä kaikesta. 

Nyt odotan, että voimani palautuvat. Enää en elämässäni ahmi kursseja muuten kuin fiilispohjalta. Olen kokenut näiden vuosien aikana myös tärkeäksi ne keskustelut läheisten kanssa. He näkivät kun aloin kuormittumaan ja avasivat silmäni, jos en itse nähnyt.

Nyt elämässäni on opintojen kokoinen tyhjiö. On aikaa keskittyä itseensä ja siihen mitä minä haluan tehdä nyt. On aikaa liikkua ehkä enempi, tai sitten ei. On aikaa palautua enempi. Jatkan myös opintoja harrastusmielessä, pohdin samalla mitä haluan tehdä sitten kun ikää tulee enempi. Onko se tämä työ mihin valmistun, vai olisiko viisaampaa vielä jatkaa opintoja ja pohtia jotakin muuta. En osaa vielä sanoa, onneksi ei edes tarvitse. Voin vain olla ja antaa itselleni luvan olla.

Nyt on aika etsiä sitä sisäistä henkistä tasapainoa uudelleen kaiken jälkeen…

❤️