Tällä viikolla olen rajannut paljon omaa jaksamistani työelämässä. Tarkoitan sillä sitä, että olen nostanut esiin asioita mitkä koen, että ovat olleet yhtenä osana mm omaan jaksamiseeni. Ja  mitkä lopulta on olleet välttämätöntä sanoa, että työtehtävät tulisivat kaikkien osapuolien osalta hoidetuksi. Ja, että jokainen hoitaisi sen oman tonttinsa. 

Loppunpalamisen jälkeen on itselleni tullut jotenkin suurempaa ymmärrystä elämästä ja elämänhallinnallisista taidoista. Enää en ihmisenä peilaa itseäni toisten kautta. Sen kaiken työn mitä tähän kaikkeen liittyy, olen lopulta tehnyt itse, mutta ilman terapiaa en usko sitä ymmärrystä koskaan löytäneeni. Olen tarvinnut terapeutin kertomaan ne haitalliset ajatusmallit mitkä itseäni ovat kuormittaneet.

Lähelläni on paljon ihmisiä ketkä eivät tänäänkään edes tiedä siitä, että olen joskus loppuunpalanut. Heiltä olen kuullut ja minua on sanottu, rauhalliseksi, viisaaksi, herkäksi ja itseni löytäneeksi ihmiseksi. Mutta myös ihmiseksi, ketä osaa nostaa asioita esiin rohkeudella toista kuitenkaan satuttamatta. Osittain tiedän, että nuo kaikki sanomiset ovat tänään totta. Olen todella oppinut löytämään oman arvoni. Ja elämästäni tietyllä tapaa on tullut parempaa kuin ennen. Ennen pakoilin jollakin tapaa todellisuutta. Tänään uskallan laittaa rajoja, myös muille ihmisille. En pelkää vihaa, enkä surua, vaan näen ne osina ihmisen tunneskaaloja.

Huomaan, että joka viikko opin jotakin uutta. Välillä olen ihan ihmeissäni miten paljon hyvää ja osaltaan myös kasvattavaa elämä tuo mukanaan. Sellaisia pieniä asioita. Mihin en ennen kiinnittänyt edes huomiota. Nautin siitä, että minä olen elämäni ohjaimissa. Ja minä voin lopulta muuttaa ja tehdä ratkaisuja. Kukaan muu ei niitä tee puolestani. Ja siitä, miten paljon kasvua tapahtuu juuri sillä epämukavuusalueelle hyppäämisellä. 

Alussa kun paloin loppuun, ajattelin että en enää koskaan pääse takaisin työelämään. Koin kun joku olisi laittanut minut käsirautoihin  ja hukannut avaimet. Itse jouduin etsimään tuon avaimen. Ensin käteni liikkuivat vain rautojen sisällä. Sitten löytyi itse avain ja sain ensimmäisen käteni vapaaksi. Jonka jälkeen irtosi myös toinen rauta käteni ympäriltäni ja koin olevani vapaa. Ranteeni olivat kivusta ja rautojen jäljiltä  punaiset. Vaikka niistä vapautuminen oli helpottavaa, itse vapaus pelotti. Tuntui kun kaiken olisi saanut aloittaa ihan alusta pikkuhiljaa. Jopa se pikkuhiljaa oli uusi asia ihmiselle, joka oli mennyt ennen korkealla ja kovaa. 

Nyt tänään, tässä on hyvä! Ilman loppuunpalamista olisin eri ihminen. Hän joka olisi varmaan vieläkin tutussa ja turvallisessa työympäristössä. Hän joka haluaisi miellyttää muita, kuulematta kuitenkaan mitä oma jaksaminen ja oma sisäinen lapsi ja tunne asiasta olisi mieltä. Hän joka olisi vahva ulospäin ja itkisi salaa sisäänpäin.

Minä tarvitsin sen pään seinään hakkaamisen. Vaikka tienä se varmasti oli raskain tie kulkea. Tänään kuitenkin osaan rakastaa itseäni. Minulle on tärkeää tietää, mitä minulle kuuluu tänään? Edelleen olen matkalla, mutta se matka on paljon valoisampi kulkea. ☀️