En edes tiedä mistä nyt aloittaisin. Aloitan siitä, että olen niin kiitollinen siitä rakkaudesta ja kaikesta tuesta mitä olemme viime viikkoina saaneet. Olen elänyt elämäni raskainta aikaa. Rukoillut, toivonut, anellut ja hyväksynyt. Itkenyt, huutanut, lamaantunut ja noussut.

Elämässä tulee eteen monenlaisia kriisejä ja vastoinkäymisiä joilta ei voi elämässä välttyä. Ehkä raskaimpia ovat oma ja läheisten vakavat sairastumiset ja läheisten menetykset. Koko elämä keikahtaa hetkessä päälaelleen. Haluaisin tämän kaiken keskellä olla järkevä, looginen, itsenäinen, henkinen ja kykenevä. Mutta ihmisyyteen kuuluu tunteet ja olemassaoloamme ohjaavat tarpeet. Emmekä todella ole kriisien keskellä niitä järkiolentoja vaan paljon enemmän. Olen onnellinen siitä, että loppunpalamisen kautta elämä mursi minusta häpeän ja tietynlaisen vahvuuden. Sen kautta ymmärsin, että täytyy osata olla myös heikko ja uskaltaa pyytää itselleen apua. 

Näiden viikkojen aikana olen ollut itseäni kohtaan armollinen. Olen antanut tilaa kivulle ja tunteille mitä tämä kaikki herättää ja yrittänyt tehdä asioita mitkä pitävät elämässä kiinni. Kiittänyt niistä päivistä kun ruoka on maistunut ja uutiset ovat olleet hyviä ja olen saanut käydä töissä omissa voimavaroissa. Luottanut ihmeisiin ja kiinnittänyt katseeni rukoukseen en olosuhteisiin. Samalla myös yrittänyt hyväksyä myös sen mahdollisuuden, että elämä ei tämän jälkeen palaa enää ennalleen ja edessä voi olla myös luopuminen rakkaasta ja tärkeästä ihmisestä. Mikä herättää itsessä turvattomuutta ja pelkoakin. Kaiken tämän keskellä olemme perheenä saaneet kokea myös valtavaa rakkautta. Ihmiset joita en edes tunne ovat lohduttaneet ja kantaneet meidän perhettä niin rukouksin kuin olemalla tukena. Ystäväni ovat soitelleet, kuunnelleet ja tarjonneet apua. Työkaverini kuunnelleet ja lohduttaneet. En tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Onneksi on tämä hetki ja tässä hetkessä on taas kaikki hyvin. 

A7F37D82-FF0B-49E8-B7B5-05616D501B4C.jpg