Läheisen vakavan sairauden äärellä sitä kadottaa aina hetkeksi sen tunteen siitä, että elämä kantaa. Sekin on kyllä joo eräänlaista murehtimista, kun ajattelee, että huonosti tässä käy kuitenkin. Mitä väliä. Onneksi nämä hetket ovat olleet vain hetkellisiä. Liiallinen huolehtiminen ja murehtiminen kun vie valtavasti voimavaroja, lamaannuttaa ja saa mielen matalaksi. Kun taas asioiden kieltäminen saa suorittamaan elämää jolloin hukkaa itsensä. 

Nykyisin osaan onneksi nähdä herkemmin  sen hetken kauneuden  missä olen juuri nyt. En huomenna, tai kuukausien päästä, vaan tässä ja nyt.  Minusta suurinta rakkautta itseäni kohtaan on se, että osaan antaa  itseni olla oma itseni sen tunteen keskellä mitä tunnen tässä ja nyt. Myös niinä hetkinä, kun ajattelen että elämä ei kanna ja tätä kaikkea on niin vaikea hyväksyä. En mä tiedä elämässä mitään niin raskasta asiaa kuin läheisen tai rakkaan ihmisen vakava sairastuminen tai kun sairastuu  itse vakavasti. 

Kun viime viikolla sain kuulla, että Isäni hoitoja ei enää jatketa se ei tullut yllätyksenä. Mutta jokainen pieni toivo mihin sitä ripustautuu ja kun se otetaan pois, tulee aina yllätyksenä miten se koskee uudestaan ja aina uudestaan. Vaikka miten on asennoitunut asiaan. Joskus luulin, että kun vanhemmaksi tulen sen helpompi olisi hyväksyä elämän rajallisuus. Näin se ei kuitenkaan ole ollut omalla kohdallani. Tuntuu kuin kädessäni olisi sakset joilla pikku hiljaa leikkaan napanuoraa irti ja samalla sisäisen lapseni turvattomuus nousee pintaan, tuoden esiin ajatuksia: Miten minä pärjään, kenen puoleen käännyn ja selviänkö ilman vanhempiani sitten kun heitä ei enää ole?

Vaihdevuodet, ruuhkavuodet ja elämän luopumiset on herättänyt  monenlaisia tuntoja. Surua, pettymystä, raivoa. Häpeääkin. Surevilla on usein kiire. Sitä toivoo, että kaikki ikävä ja voimakkaat tunteet olisi nopeasti ohi ja elämä palaisi pian raiteilleen. Itse oivalsin kun paloin vuosia sitten loppuun, että toipumista ei voi kiirehtiä. Tunteet on kohdattava. Täytyy antaa  itselle aikaa surra ja raivota. Jos siltä tuntuu. Ja hyväksyä, että aina olotila ei mene ohi viikossa tai kuukaudessa, eikä aina välttämättä edes vuodessa.

Tässä iässä silti jo tietää, että tämäkin on vain yksi vaihe elämässä. Jonakin päivänä taas on helpompaa. Näiden vuosien aikana on ollut kaikista merkityksellisintä, että olen tullut nähdyksi ja hyväksytyksi juuri siinä kohdassa, missä olen. Ja se, että osaan pysähtyä itseni ja tunteideni äärelle. Emme voi lopulta valita, milloin aika on oikea havahtumiselle: elämä järjestää sen asian puolestamme. Niin kävi myös omalla kohdalla kun paloin loppuun. Vasta havahtuneina voimme valita jatkaa pidemmälle havahtumisen polulla tai jarrutella sen etenemistä. Kuitenkin mitä havahtuneempia olemme, sitä vaikeampaa on elää enää itseään vastaan. Vähitellen sitä vain oppi ottamaan pieniä hetkiä itselleen, jolloin sitä on läsnä vain omille ajatuksilleen. Ja ne pienet hetket lisäävät sitä valoa mikä vaikeuksien keskellä meinaa hukkua pimeyteen. 

❤️