Kävin tänään pitkästä aikaa terapiassa. Olen kärsinyt kovasta selkäkivuista joka tekee vannemaisen kivun päähän. Tuntui kun istahdin terpautin tuoliin että oma ajatus ei kulje. Onneksi kuitenkin edellisellä viikolla lähetin hänelle sähköpostin aiheesta jota haluan käsitellä. Tuo aihe liittyi oikeastaan kipuun ja siihen mitä kipu nostaa tunteina minussa esiin. Ja siihen miksi käyttäydyn tietyllä tapaa. Lukkiudun ja tuntuu, että asioista on vaikea puhua. Samaan aikaan syytän itseäni siitä, että en parempaan pysty. Keskustelussa  nousi esiin monia tunteita. Sekä asioita mistä en ehkä olisi halunnut aluksi edes keskustella. Mutta mistä päätin jo etukäteen että keskustelen. 

Olen elänyt hyvän lapsuuden. Itselläni on maailman parhaimmat vanhemmat. Mutta jos lapsi jää elämän tietyissä kasvukohdissa näkymättömäksi ja joutuu käsittelemään tunteitaan yksin, voi käydä samalla tavalla kuin minulle. En osannut käsitellä tunteitani, patosin ne sisimpääni ja sisäinen lapseni opetteli pärjäämään yksin. Kun minua ei nähty, aloin hakemaan näkyvyyttä muulla tapaa. Aloin tekemään asioita joissa tulin nähdyksi. Aloin suorittamaan omaa elämääni. Mutta koska minulle ei osattu asettaa rajoja, en osannut niitä myöskään asettaa Itselleni. Jos vanhempi ei huomaa lastaan, se on sama kuin kohtaisit henkistä väkivaltaa. Vanhempi jättää tietämättään vastaamatta lapsen tunteisiin. Ja lapsesta kasvaa tietyllä osa-alueella näkymätön. Se miksi vanhempi yleensä näin toimii, juontaa siitä että yleensä myös hänkin on ollut näkymätön lapsi. Miten voisi osata näyttää tunteita ja kertoa rakastavansa. Jos kukaan ei ole koskaan tehnyt näin aikuisen ollessa lapsi. Lapsi opettelee sitten selviämään  itse. Hän hakee hyväksyntää muuta kautta. Pyrkimällä yleensä suorittamaan elämäänsä. Mitä enemmän teet, sen parempi olet. Mitä paremmin opiskelet sen paremmin sinu huomataan. 

Kun istuin tuolilla, toiseen tuoliin laitettiin tyyny. Tyynyn paikalle kuvittelin isäni. Minun piti kertoa hänelle miltä minusta lapsena tuntui, kun hän oli päivät töissä ja iltaisin ei ollut aikaa olla kanssani. Se oli niin haastavaa. Oli syyllinen olo olla vihainen. Voi että, minä itkin. Tajusin miten tuntui pahalta sanoa, että tiedätkö olisin niin halunnut että olisit ollut kanssani. Sama asia käytiin läpi myös murrosikään peilaten. Silloin jäin myös yksin. Minulle ei asetettu rajoja ja hain hyväksyntää alkoholin ja ystävien kautta. Siinä hetkessä kun katsoin tyynyä tajusin miten paljon sisälläni on vihaa. Vihaa myös Jumalaa  kohtaan. Jumalaa josta isäni sai lohdun pahimman laman keskellä. Oli heitä ketkä tappoivat itsensä eivätkä jaksaneet. Ja minun isä joka löysin Jumalan. Siitä kiitän taivaan isää tänä päivänä. Mutta viisitoista vuotias jäi yksin. Se on asia mistä saan olla vihainen. On myös asia mitä sanoin ääneen ja mistä olen kiitollinen. Siitä, että isäni on edustanut aina minulle turvallisuutta. Kun soitan hänelle, tiedän että hän lohduttaa. Hän on se ketä sanoi minulle kun erosin, sinä selviät. Tänään tosin omalla  kohdallani onkin kyse vihasta. Vihasta jota en ole osannut käsitellä ja mitä koitan käsitellä nyt pois. Naisen ja tytön kohdalla oma isäsuhde peilaa aina jollain tapaa suhdetta miehiin tai jopa suhdetta Jumalaan. Siksi tunteet jotka näihin liittyvät on hyvä käsitellä pois. Viha on tunne ja jos Ihminen vielä  syyllistää sen vuoksi itseään, se ei poista vihaa. Lopulta viha kääntyy ihmistä itseä kohden ja lopputuloksena on jonain päivänä masennus. Ihmisestä tulee kyyninen ja vihainen. Se sairastuttaa myös kehon. Viha tallentuu kehossa selkään. Masennus on juurikin sitä käsittelemätöntä vihaa ja surua. Ei siis vain ihmisen opittu tapa asennoitua elämään. Uskotko jos kerron, mutta istunnon jälkeen mulla ei ollut enää selkäkipua ja migreeninohtauskin lähti pois. Halasin terapeuttiani ja kiitin. Hän sanoi poistuessani, ensi kerralla kun selkääsi särkee ja päätä kiristää. Mieti onko jotakin mitä vihaat? Ja miten saisit sen käsiteltyä pois. Sinä itse teit sen työn tänään, en minä.