Sitä ollaan nyt lomalla. Loma itsessään alkoi vastoinkäymisten kautta. Tapahtui niin uskomattomia asioita, että sitä hetken mietti että tätäkö sitä nyt on koko loma odotettavissa. Olen kyllä hyvä käsittelemään  stressiä elämän pienissä asioissa. Suuremmissa murheissa, ahdistus nousee salakavalasti esiin.

Tässä nyt, osaan jo nimetä tuon tunteen. Usein täällä olenkin miettinyt mielessäni ja kirjoitellut, mikä menneisyyden tapahtuma nousee pintaan ja mikä tapahtuma minkäkin tunteen aiheuttaa. Melkein olen jo unohtanut tuon kyseisen ahdistuksen tunteen ihan kokonaan. Kunnes kesäloman ensimmäisenä aamuna se nousi esiin uudestaan. Siinä pienessä hetkessä kun istuin koira sylissäni ja odotin pääseväni eläinlääkärin vastaanotolle. Kävin mielessäni sen keskustelun, mitä jos tämä onkin nyt se viimeinen kerta? Mitä jos me emme lähdekään täältä enää yhdessä pois? Miten pysyn silloin vahvana? Istuin ja itkin aurinkolasieni takana veren makuisia kyyneleitä. Tuntui, että koko kehoni jännitys näkyi ulos asti. Sydän hakkasi korvissa ja hengityskin tuntui virtaavan vain puoleen väliin.

Kun ahdistus sekoittuu suruun tuntuu että murenen. Esiin nousee sisimmästä se suru mitä on ollut vaikea käsitellä. Ja mikä siinä hetkessä tuntuu imevän kuiviin. Sain tehdä itseni kanssa hiukan  töitä, että pysyin kasassa. Hengitin niin syvään kuin pystyin ja hoin mielessäni itselleni että kaikki on hyvin ja tästäkin selviämme. Kun eläinlääkäri vihdoin sanoi, että selvisimme säikähdyksellä, palasin taas takaisin tähän hetkeen ja tuntui kun elämä olisi virrannut taas suonissani. Ja kiitin hiljaa mielessäni. 

Ensimäinen viikko lomasta on mennyt nopeasti. Olemme tehneet paljon asioita mitä lomalla kuuluu tehdä. Liikuntaa kuitenkaan unohtamatta. Salilla olen käynyt taas normaalia enemmän. Lomalla saan jotenkin eri tavalla virtaa liikkua. Liikunta ei tunnu silloin pakkopullalta. Pidemmällä lomalla päästän irti hetkeksi kaikesta mikä liittyy työhön tai elämän suorittamiseen. Pohjimmiltaan irtipäästäminen omalla kohdallani on tietynlaista luovuttamista. Antaudun hetkeksi itse elämälle, enkä itse yritä koko ajan roikkua epätoivoisesti ohjaimissa. Irtipäästäminen on itseni hyväksymistä. Mitä harjoittelen edelleen. Etenkin omien tunteiden ja oman epätäydellisyyteni hyväksymistä. Opettelen olemaan kaveri omien tunteideni kanssa. Joinakin päivinä se on helpompaa, toisinaan (väsyneenä) hiukan vaikeampaa. Tänä vuonna huomasin kuitenkin jotakin. Kun hyväksyy omat tunteensa, tuntee yllättäen rauhaa. Ei tarvitse esittää muuta kuin on. Saa lopulta vain olla. Kun kohdistaa katseensa omiin tunteisiin, huomaa että se ei niin pelottavaa ollutkaan. Tunteetkin haluavat lopulta vain tulla tunnistetuiksi ja hyväksytyiksi.