Luin kuukausi sitten kirjan nepsypiirteisiin liittyen ja se herätti pohtimaan asioita syvällisemmin. Tunnistin myös itseni tuosta kirjasta ja uskon, että kaikki jotka sen ääreltä itsensä löytävät tunnistavat myös. Tuskin on sattumaa, että hankit itsellesi kyseisen kirjan ilman syytä.

 

Olen paljon viime aikoina pohtinut sitä, mitä ja ketä varten tarvitsemme diagnooseja? Mitä jos saisimme tukea sellaisina kuin olemme ja osaisimme sanoittaa tunteitamme ja ymmärtäisimme tarpeitamme ja uskaltaisimme pyytää apua? Nykyisin tuntuu, että ihmiset maksavat siitä, että saavat itselleen neurokirjon diagnooseja tai trauman diagnoosin, minkä kautta voisi ymmärtää itseään paremmin ja saada turvaa ja hyväksyntää ja myös perustella sen kautta itselleen ja muille, miksi olen sellainen kuin olen. 

 

Neurokirjon henkilöllä on usein haasteita sopeutua yllättäviin muutoksiin, ja usein vaikea sietää pettymyksiä, yllätyksiä ja mukaviakin kohtaamisia ihmisten kanssa. Hän saattaa kuormittua niin aistikokemuksista, liioista virikkeistä kuin sosiaalisesta kanssakäymisestäkin. Hänen voi myös olla vaikea hyväksyä tai sopeutua muutoksiin ja päivärutiineihin tai muuhun arkiseen elämäänsä. Toisaalta,myös traumaattinen ihminen ja ihminen jolla on oman mielenterveyden kanssa ongelmia kokevat samoin. Samoin he, joilla on ongelmia oman hermoston kanssa.

 

Uskon itse, että sillä olisi ollut merkitystä  jos lapsuudessani olisi ymmärretty minulla olevan oppimisvaikeuksia. Silloin olisin saattanut saada parempaa tukea, eikä olisi tarvinnut vasta aikuisena todistaa itselleni, että enhän minä tyhmä ole. Koen aikuisena olevani vain erilainen oppija ja opin ja tunnen asioita eri tavalla. Toisaalta sellaisiahan ihmiset ovat. Yksikään ei ole samanlainen kuin toinen. 

 

Omalla kohdallani aikuisena tehtyjen neurologisten testien kautta, pystyin saamaan tukea opintoihin aikuisena. Tärkeintä on ollut mielestäni  ymmärtää se, että tällainen oppija minä olen. Näin kehoni ja aivoni ja hermostoni toimivat ja näin voin edesauttaa itseäni jaksamaan. Neurologiset testit eivät ole kuitenkaan koskaan määrittäneet minua ihmisenä: en ole nepsylapsi. Vaan olen aikuinen, joka osaa tarvittaessa pyytää apua, sanoittaa tunteitaan ja tehdä myös asioita mitkä rauhoittavat hermostoani kohti kehoturvaa. En ole vain diagnoosi, minkä suojaan voin kadota ja perustella maailmalle miksi toimin näin. Olen aikuinen, joka voi haasteista huolimatta  toimia turvasatamana itselleni ja selvitä elämäni myrskyistä, tavoitellen unelmiani aivan samalla tavalla kuin hän jolla ei diagnoosia ole. 

 

Uskon, että tässä diagnoosiin tuomassa turvassa kyse on siitä, että me ihmiset tarvitsemme selityksiä ja jonkin vankan teorian, johon uskoa. On todella vaikea ymmärtää, että ihminen nyt on vain niin monimutkainen olento, että elämässä on aina jotakin häikkää, vaikkei mitään sen kummempaa syytä olisikaan. Mihin vaikuttaa lopulta moni eri asia, lapsuuden kokemukset, traumat, mielenterveyden ongelmat, hormonit, ajatukset, vaihdevuodet tai jopa se sairastettu korona. Oikeastaan kaikki se, mikä vaikuttaa hermostoon minussa. 

 

Näiden vuosien aikana olen ymmärtänyt, että vaikka itselläni on ollut nepsyhaasteita ja vaikka olen traumatisoitunut, on silti tärkeintä ollut se, että kiinnostus minussa kohdentuu resilienssiin eli selviytymiseen eikä vain näihin edellä mainittuihin tekijöihin. En ole vain trauma tai nepsylapsi, vaan olen aikuinen joka pystyy myös vakauttamaan hermostoaan,

 

Se ”sisäinen lapsi”, se tunteva osa minussa kantaa itsessään kaikkia tunnemuistoja, joita olen ikinä elämässäni kokenut – iloa, rakkautta, turvallisuutta, hyväksyntää, huolenpitoa, yhteisyyttä, luottamusta, kunnioitusta, arvostusta.

Mutta myös rakkaudettomuutta, hylkäämistä, tuskaa, syyllisyyttä, häpeää, surua, vihaa, ohittamista, arvottomuutta, yksinäisyyttä, avuttomuutta, pettymystä, pelkoa, kauhua, epäluottamusta, voimattomuutta. Ja meissä oleva hermosto reagoi tämän pohjalta meissä vielä tänäänkin, koska ruumiilliset reaktiot voivat pysyä samanlaisena koko elämän. Tämä on hyvä muistaa, kun hakee itselleen diagnoosia.

 

Olen opintojen jälkeen huomannut, että kun nyt kun olen päässyt paremmin rentoutumaan, on olo ollut näiden kuukausien aikana jollakin tavalla yhtä kireä kuin aiemminkin. Koska kehoni on tottunut liian kauan toimimaan ylikierroksilla, joten rentoutumisen hetket ovat olleet tästä syystä vain hetkellisiä, vaikka tilanteen piisi olla toisin päin. Nyt jouduinkin opettamaan hermostoni pitämään rentoa ja tasapainoista oloa normaalitilana. Mikä ei ole helppoa. On selvä, että lihakset vahvistuvat ja kunto kasvaa vain säännöllisellä liikkumisella. Vastaavasti myös hermosto vaatii säännöllistä harjoitusta tasapainossa pysyäkseen.

 

Tämä viikko taas näytti itselleni sen, miten herkästi hermostoni lähtee kierroksille. Miten nopeasti se vaikuttaa yöuniin ja tuntuu koko kehon kipuina ja kireytenä tai yli- ja alivirittymisinä.  Silloin kun aivojeni käyttömuisti kuormittuu, jokin aivoissani vain menee jumiin. Ja tarvitsen silloin sen paremman palomuurin ja aikaa itselleni, että saan taas itseni käyntiin uudelleen. Ja silloin on pakko välttää mielen kuormitustulvaa, muuten aivoni viottuvat. Totesin jo vuosia sitten, että en voi valita, miten kehoni reagoi tunteisiin ja ajatuksiini, mutta onneksi  voin vaikuttaa kehooni ja hermostooni muuta kautta. 

 

Ja mikä tässä elämässä on lopulta kaunista, niin se on se, että jokaisen elämän matka on erilainen ja ainutlaatuinen. Ei siis kannata verrata sitä muiden matkoihin - jokaisella meistä on omat polkumme kuljettavana ja tämä on minun matka!

 

❤️