Sairaslomani kesti neljä kuukautta, tämä kaksi kuukautta oli rypemistä sanan varsinaisessa muodossa. Kärsin unettomuudesta, paniikista, peloista ja erillaisista kehon tuntemuksista. Muistan yön jolloin mietin, että näenkö enää seuraavaa aamua? Ja jos näen, kestänkö tämän olotilani? Ja kun siihen samaan kävin läpi epäonnistuneen lääkekokeilun masennuslääkkeillä, sanoin miehelleni että jos elämä on tällaista, en jaksa enää elää. Ne sanat sanottuani, huusin tuonne yläkertaan, että jos siellä Jumala olet.....niin nyt on se hetki, että auta. Yksin en jaksa tätä taistelua käydä, lähelläni on ihmisiä ja silti tuntuu, kuin olisin täysin yksin. Silloin, siinä hetkessä joku minussa tunteena nosti halun elää. Tein päätöksen, että maksoi mitä maksoi tämän taistelun voitan. Ja entistä vahvempana! Lääkitykseni purin jo muutaman päivän jälkeen ja aloitin taistelun ilman lääkitystä. Itse olen aina uskonut, että on olemassa se meitä suurempi ja olen lapsesta asti luottanut rukousten kantavaan voimaan. Tämän kriisin kohdattuani, se tuntui vielä suuremmalta lohdutukselta. Kun pelot olivat pahimpia lueskelin raamattua ja tein oman sisäisen päätökseni ja annoin elämäni Jeesuksen käsiin. Luottaen siihen, että jos itse en jaksa, hän kyllä jaksaa. Ja jos itse en jaksa edes rukoilla, on jossakin ne kädet jotka rukoilevat myös puolestani. Läheisistäni, perheestäni, miehestäni ja ystävistäni oli korvaamaton tuki. He lohduttivat, halasivat, auttoivat, kuuntelivat ja ymmärsivät, jopa silloin kun itse en ymmärtänyt.

Alussa oli olo, kuin joku olisi ottanut elämästäni värit hetkellisesti pois. Ja tilalle olisi annettu, turvattomuuden tunne, ahdistuksen tunne, pelot, itsesyytökset ja paniikki. En ole varmaan koskaan itkenyt niin paljon, kun itkin tämän neljän  kuukauden aikana. Ja elämä oli aloitettava ihan alusta, jopa yksin oleminen. Niin hassulta kuin ajatus kuullostaakin. Näin peloissa itseni pikkutyttönä, ketä etsii turvapaikkaa itselleen. Jotakin missä olisi turvallinen olla, jotakin missä voisin sanoa, että tämä on nyt käyty läpi. Eihän tarvitse enää jatkaa, eihän?

Tärkeimmiksi ihmisiksi tämän kaiken keskellä nousivat ne ihmiset ketkä olivat käyneet läpi saman kuin minä. Heistä tuli esikuviani, kuuntelin, kerroin omia tunteitani, sain heiltä ajatuksia ja voimaa taistella ja jatkaa elämääni eteenpäin. Takerruin kirjoihin mitkä käsittelivät loppuun palamista, imin itseeni kaikki lehdet missä joku kertoi omasta toipumisestaan. Itselleni oli jo alussa selvää, että tiestä tulee pitkä. Mutta olin valmis siihen, että haluan käsitellä, haluan kohdata ja keskustella asiat läpi. Loin hoitosuhteen yksityiseen psykiatriin kolmeksi kuukaudeksi, sitä kautta pääsin kongnitiiviseen terapiaan. Kävin Healing Roomissa, jossa puolestani rukoiltiin. Sitä kautta sain rinnalla kulkijan työhön paluutani ajatellen. Se oli kuin vastaus sen sisälläni olevan pikku tytön rukouksiin. Ne keskustelut ovat olleet kuin puhetta tuolta yläkerrasta, lohdutusta ja ymmärrystä ja niin kullan arvoisia neuvoja. Hän kulki rinnallani puolen vuoden ajan, ottamatta siitä mitään rahaa, kuunnellen ja lohduttaen. Tuntui kuin olisin saanut suojelusenkelin rinnalleni hänen kauttaan.

Aloitin myös liikunnan, liikuin alussa kävellen, sitten juosten,lopulta salilla ja tänä päivänä rakastan liikuntaa sanan jokaisessa muodossa. Aloin syömään myös vitamiinineja, e-epa, karnosiini ja magnesium ja b vitamiini ovat nousseet joka päiväisiksi vitamiineiksi ja niitä en varmaan lopeta koskaan. Ne ovat parantaneet muistiani, minkä burnoutin alussa tunsin hetkeksi menettäväni. Melissa kapseleita otan aina illalla ennen nukkumaan menoa, samoin rentoudun, olen opetellut hengittämään ja rakentamaan turvapaikan omaan mieleeni. Se on siellä olemassa, jos keho ottaa kierroksia. Suljen silmäni, keskityn hengittämään ja mielikuvissani olen turvapaikassani. Sauna, on myös yksi tärkein paikka rentoutumisen kannalta.