Kokoonnuimme pitkästä aikaa ystävien kanssa hyvän ruuan äärelle. Keskustelut väkisinkin ohjaantuivat viime päivien surullisiin tapahtumiin. Ihmettelyä, vihaisuutta ja surua. Myös pilkahdus toivoa, miten hienoa on, että maailmassa on olemassa ihmisiä jotka uskaltautuivat pelosta huolimatta toimimaan ja auttamaan. Ajatuksemme olivat myös uhrien ja heidän omaistensa luona. Miten he selviävät tämän jälkeen ja miten he pystyvät jatkamaan elämäänsä. Kuolema kun ei valitse paikkaa, se voi tapahtua missä vaan. Tällä kertaa Suomessa. Elämä kuitenkin jatkuu. Vihan ei kannata koskaan antaa jäädä sisällemme.

Moni meistä pelkää omia ajatuksia ja omia tunteitaan. Toisinaan jopa säikähdämme ja ahdistumme siitä mitä tunteita meissä on. Tärkeintä ainakin omassa prosessisani on ollut erottaa ajatukset teoista. Ja ymmärtää, että kaikenlaiset ajatukset ja tunteet kuuluvat meidän elämään. Suurin kriiseihin kuuluu sellaisia ajatuksia ja tunteita, mitä ei olisi koskaan kuvitellut edes olevan olemassa. Tunteista on lopulta pitkä matka itse tekoihin. Tunteiden käsittely ja hyväksyminen on tärkeää.  Silloin voimme välttyä ylilyönneiltä sekä turhalta kärsimykseltä. On täysin Ok, tuntea vihaa tai surua. Niitä voi ihmetellä ja tunnustella rauhassa ja puhua auki ystävien tai ulkopuolisen kanssa. 

Jos valitsee omasta elämän väripaletistaan vain positiiviset tunteet, joutuu jossakin kohtaa elämässään tekemisiin sivuvaikutusten kanssa. Ne tunteet joille et anna lupaa olla olemassa, varastoituvat, kasvavat ja löytävät usein sen hallitsemattoman tien itsensä ilmaisuun. Tunteet sinussa hakevat lopulta hyväksyntääsi. Usein jo tunteen nimeäminen ääneen auttaa. Hyväksyminen vetää sinua lähemmäksi rakkautta itseäsi kohtaan. ❤️