Siitä on vasta viikko kun isäni kuoli. Vielä viime viikolla sain koskettaa hänen kättään ja jutella. 

Viime yönä näin unta jossa valitsin arkkua, sisimmässä kuitenkin rauha. Hautajaisjärjestelyt on nyt tehty. Ystäväni sanoi minulle eilen, että hän ihailee ja ihmettelee miten sinä olet jaksanut kaiken ja mistä sinä ammennat voimaa ja miten sinulla voi olla on niin kauniita ajatuksia kaiken jälkeen. Vuosi sitten koin yhden elämäni vaikeimmista asioista, kun isäni sairastui. Muistan vieläkin sen tunteen kun luulimme, että isäni kuolee ja aivan selvästi sen voimattomuuden, järkytyksen ja kauhun tunteet, jotka tunkeutuivat mieleeni ja sydämeeni sillä hetkellä kun tajusin, ettei isäni olisi enää kauan kanssamme. Tuntui aluksi, että en vaan saa sitä tunnetta hallintaan. Siitä hetkestä alkoi vuoden mittainen kamppailu elämän ja kuoleman välissä. 

Päätimme jo silloin perheenä, että jonain päivänä kuolemme mutta muina päivinä elämme. Kävin joka viikko isäni luona. Tein päätöksen, että  vietän mahdollisimman paljon aikaa hänen kanssaan, kerron mitä hänestä ajattelen ja olen hänen tukenaan ja luonaan ihan loppuun asti. Nyt minulla on muistona ihania yhteisiä kuvia, videoita ja hänen elämänoppejaan. Saimme aikaa hyvästellä ja saimme sanoa kaiken, mitään ei jäänyt sanomatta. Ne lohduttavat ja antavat voimaa kun ikävä iskee. 


Myönnän, että olen tämän vuoden aikana käynyt läpi tunteita ilosta suruun, vihaan ja kaipaukseen. Käsittelyt, purkanut ja koodannut ajatusmaailmaani uudelleen. Isäni oli onneksi kristitty, joten olen voinut luottaa ajatukseen, että elämä ei lopu kuolemaan vaan jatkuu paikkaan parempaan. Jossa perheet voivat olla yhdessä ikuisesti. Olen tämän vuoden aikana huutanut tuonne yläkertaan, polvistunut monet kerrat rukoukseen saadakseni edes jotakin lohtua ja vastauksia kysymyksiini. Sanoin miehelleni eilen taas saunassa, että kuoleman edessä sitä särkyy ja kokee olevansa niin pieni. Enkä todella tiedä miten he jaksavat läpi tämän mitä me olemme käyneet, jos sitä toivoa ei ole jälleennäkemisen toivosta. 

Oma sydämeni on silti ollut rauhallinen ja levollinen. Itse olen tuntenut tämän vuoden aikana, että se oma vapahtajani mihin itse uskon ollut on aivan lähelläni tukemassa minua suruni keskellä ja hän kulkee vierelläni. Aina kun on tuntunut, että en jaksa enää olen saanut taas hetken päästä tuntea sydämeni täyttyvän toivolla ja uskolla. Meidän elämään on ilmaantunut kuin suojelusenkeleitä ihmisen muodossa jotka kannattelevat ja ovat luoneet meihin toivoa olemassaolollaan.

Tämän kokemuksen jälkeen uskon vielä kovemmin, että tämä mitä kirjoitin on totta. Uskon, että meitä lohdutetaan ja särkyneet sydämemme parannetaan, jos annamme siihen mahdollisuuden. Sen olen saanut nähdä oman uskoni pohjalta, että se raamatussa oleva Jeesus Kristus on totta tänäänkin  ja hän on lähellä aina heitä jotka rukoilevat ja häneen uskovat ja hän kuulee ja lohduttaa aivan uskomattomalla tavalla. Vaikeuksien keskellä sen tuntee aivan erityisellä tavalla. Kun elämässä on vaikeaa, se on myös kutsu. Silloin hän antaa meille henkilökohtaisen rauhan ja lohdun. 

Emme voi tietää miten hautajaiset lopulta menevät, pysymmekö terveenä. Kaikki mihin voimme vaikuttaa itse, on kuitenkin nyt tehty. Koen, että tässä vallitsevassa maailman tilanteessa olemme saaneet olla etuoikeutettuja jo siitä, että saimme pitää isän kädestä kiinni loppuun asti ja saimme isällemme hautajaiset. Kaikki menee juuri niin miten tarkoitus on. 

❤️

Mihin sinä turvaat kun sinulla on vaikeaa? Mihin uskot ja mikä sinua lohduttaa? Mistä ammennat voimaa kun elämä kääntyy sinua vastaan? 

❤️

858ECD90-54AE-46A8-AAAF-C0BE759ABC01.jpg