Tällä viikolla olen paljon pohtinut omaa työtäni. Samaa työtä olen tehnyt monta vuotta, toki yksikkö ja työkaverit on vaihtuneet moneen kertaan, mutta työ on samaa. Työni on työtä, missä ollaan vuorovaikutuksessa asiakkaiden kanssa. Haastavaakin käyttäytymistä esiintyy, sekään ei ole poikkeuksellista. Itse jouduin tällaiseen asiakaskohtaamiseen juurikin tällä viikolla. Vastassa oli asiakas, joka ei ollut tyytyväinen oikein mihinkään. Palaute ei tapahtunut rakentavassa hengessä hänen puoleltaan ja lopulta päättyi ihan uhkailuun erilaisilla toimenpiteillä. Tilanne alkoi hyvin pienestä ja kasvoi hyvin suureksi ja vaikka miten tilannetta yritti lähestyä rauhallisella tavalla, perustellen ja esittäen uusia näkökantoja. Siitä ei ollut mitään hyötyä. Tilanne oli jopa omalta kohdaltani ajateltuna, pelottava. Se nosti pintaan defenssit, parisuhteesta missä sain kokea pelkoa ja väkivaltaa. Ja kun suurempaa syytä, tähän käytökseen ei ollut olemassa. Onneksi näitä kohtaamisia tapahtuu harvoin, mutta tapahtuu kuitenkin. Meidän alan ihmiset ovat heitä, kenelle on helppo kaataa niskaan se oma epäonnistuminen tai huono päivä. Ja minun taas pitäisi ammatti-ihmisenä ymmärtää ja asettaa rajat hienovaraisesti, toisen mielipiteitä kunnioittaen. Mikä ei aina ole valitettavasti mahdollista. Olen käynyt omasta tahdostani keskustelua itseni ja esimieheni kanssa siitä, mitä olisin voinut tehdä toisin ja miksi taas toimin niin miten toimin ja sen takana seison täysin mitä sanoin. Negatiivista palautetta saa antaa, sitä kautta vain voi kasvaa omassa työssään. Mutta jos toiveen saisi heittää ilmolle, olisi ihana että jokainen miettisi miten sitä antaa. Huutamalla, karjumalla, haukkumalla vai kauniisti puhumalla. Meillä työssämme ei tätä valinnan vapautta ole ja palaute yleensä tulee juurikin niin, että ei jää epäselväksi mikä oli viesti, mutta paha mieli siitä tuli. Ja tähän pitäisi tottua. 

Itse purin tämän tilanteen puhumalla tiimini ja esimiehen kanssa. Mietin, missä olisin voinut toimia toisin ja miten toimin vastaisuudessa jos tilanne toistuu. Jatkossakin luotan omaan ammattitaitooni ja siihen, että myös näissä tilanteissa pärjään. Illalla otin rennosti, saunoin, söin hyvää ruokaa ja palkitsin itseni rankasta päivästä. Lopetin asian vatvomisen kun kotiin pääsin ja kiinnitin katseeni hyviin asioihin mitä päivässä tapahtui . 

Osallistuin stressitön elämä haasteeseen, missä kirjoitettiin näin. 

 

"Silloinkin kun positiivisia kokemuksia on enemmän kuin negatiivisia, kasvaa negatiivisten muistijälkien määrä luonnostaan nopeammin. On todettu, että yksi negatiivinen ajatus tarvitsee viisi positiivista ajatusta, jotta tasapaino säilyy. Ottaen huomioon tällaisen evoluution jipon, joka yhä vähemmän palvelee nykyihmistä, tarvitaan aktiivista ponnistelua positiivisten kokemusten sisäistämiseksi ja neurologisen epätasapainon korjaamiseksi.

Negatiivisen vireen ylläpitäminen ja vahvistaminen on naurettavan helppoa: tunne ja koe stressiä ja ajattele yhä enemmän sitä, kuinka paljon on tekemättä, mitä puuttuu, missä olet jälkessä, mikä on uhka, niin aivojen muistijälki negatiivisesta kokemuksesta vahvistuu pelkän kuvittelun avulla. Esi-isämme käyttivät tätä konstia opetellessaan tehokkaita selviytymiskeinoja. Kuvittelemalla aina uudelleen ja uudelleen uhkatilanteen, vaikka karhukohtaamisen, ja siitä selviytymisen, tuo taito iskostui aivoihin ja kehoon siten, että karhun jolkotellessa oikeasti vastaan, nopea, asianmukainen toiminta oli mahdollinen. Samalla tavalla stressitila pysyy yllä, vaikka et koko ajan tekisikään töitä nupit kaakossa ja sykekäyrät taivaissa. Pelkkä stressitilan aiheuttajan ajattelu riittää.

Iloinen uutinen on ehdottomasti se, että stressikehältä pääsee ulos sillä, millä se on tullutkin: kuvittelemalla uudelleen ja eri asioita. Eli keho ei tiedä, onko jokin asia totta vai ajatus, se reagoi aina kokemukseen. Jos ajatellaan positiivisia asioita, eri alueet aktivoituvat aivoissa ja keho reagoi postiivisilla tuntemuksilla ja tuottamalla hyvänolon hormoneja:

Stressi syntyy tunneaivoissa eli limbisessä järjestelmässä sijaitsevan mantelitumakkeen aktivoitumisesta. Mantelitumaketta kutsutaan myös pelkokeskukseksi. Kun pelkokeskus aktivoituu, se hälyttää muun aivojärjestelmän ja koko kehon mahdollista reagointia varten, jolloin kehoon syntyy taistele-tai-pakene-asetelma.

Kun mantelitumake ei saa rauhoittavaa viestiä otsalohkosta, niin se jatkaa muiden aivo-osien hälyttämistä uhkaa torjumaan. Ihminen valpastuu, stressaantuu mahdollisen uhan varalle.

Kun taas tunnet kiitollisuutta, positiivisia tunteita ja mielihyvää, edellä mainittu otsalohko sekä keskiaivojen tyvitumake aktivoituu. Noiden aivoalueiden viesti on keholle: “ympäristössä ei ole havaittavissa uhkia, joita vastaan on suojauduttava”. Tunne on siis päinvastainen kuin stressaantuneena.

Positiivisen tunteen aktivoimisessa ei ole kuitenkaan kyse tunteiden tukahduttamisesta. Kyse on valinnasta: kun tarjolla on pahaa ruokaa ja hyvää ruokaa, kumman otat? Opettelemalla kuinka negatiivisesta tunteesta päästetään irti, oppii myös huomaamaan, että kolikolla todella on kaksi puolta".