Kaikista tunteista mieleeni on jäänyt voimakkaimmin yksi tunne. Se tunne nousi  esiin voimalla kun paloin loppuun. Se tuli esiin ensin ajatuksen kautta missä näin mielessäni itseni pikkutyttönä, olin  siinä noin 3-vuotias punaisessa mekossa ja menin pöydän alle piiloon. Vielä tänäkin päivänä sen tunteen muistaa vahvasti ja oikeastaan en pelkää enää sitä, että palan loppuun uudestaan vaan pelkään sitä, että tuo tunne voisi nousta esiin uudestaan yhtä voimalla. Sen tunteen kanssa on vaikea selvitä yksin.

Turvallisuudentunteen voisi kuvittella olevan niin perustunne, ettei sitä tarvitsisi edes epäillä. Tunnetason turvattomuus aikuisena on jotakin paljon syvempää se on yksi kipeimpiä tunteita, joita olen itse kokenut. Tämä tunne ei ole ollut mikään sellainen joka menee ohi vähän vain hengittelemällä. Tunnetasolla on kyse selviytymisestä. Ei pienestä epämukavuudesta. Selviytymisestä. Ja se kertoo tunteesta aika paljon. Omalla kohdallani aikuisena kun paloin loppuun se tarkoitti sitä, että jouduin pyytämään jonkun itselleni seuraksi öisin joksikin aikaa, kun mieheni lähti työmatkalle. En yksinkertaisesti pystynyt olemaan yksin. Se pieni oma sisäinen lapseni oli suorastaan kauhuissaan. Piti rakentaa koko turvallisuuden tunne uudestaan.


Olen tänään tietoinen, että Emotionaalisen turvattomuuden tunteiden juuret ovat usein lapsuudessa. Perheissä,  joissa lapsi ei ole tullut kuulluksi ja nähdyksi sellaisenaan. Perheissä, joissa on ollut kovat paineet suoriutua. Perheissä, joissa ei ole ollut lämpimiä kohtaamisia. Sellaisia missä lapsi olisi tullut kuulluksi kaikkien tunteiden kanssa sellaisena kuin hän on. Traumat ja turvattomuus kulkee usein suvussa. Sota-aika loi ihmisille turvattomuuden kokemusta joka periytyy edelleen.

Omalla kohdallani sain kasvaa hyvässä perheessä, mutta perheessä missä sen ajan kasvatusmetodit ohjasivat kuin huomaamatta kiltteyteen. Olin lapsena uhmakas ja kokeilin voimalla rajojani. Usein jäin tunteideni kanssa kuitenkin yksin ja aikuinen ei osannut sanoittaa tunteitani ja sen kautta minulle jäi ajatus, että lapsen on parempi olla kiltti kuin tuhma.

Lapsi voi kyllä kiukutella tai käyttäytyä huonosti lukemattomista eri syistä, mutta ei siksi, että olisi paha ihminen tai tuhma. Jos aikuinen antaa toistuvasti viestiä siitä, että hän on huono tai tuhma, se alkaa lopulta määrittää lasta hänen omissa mielikuvissaan. Sen kautta nousee esiin ajatus, että en ole riittävä enkä riitä. Vaikka lopulta kyse on tunteista, tunteista ei huonommuudesta tai pahuudesta ja tunteiden kanssa selviää. On lopulta täysin eri asia sanoa, että lapsen teko on tuhma, kuin että hän itse on tuhma. On tärkeää myös osata aina muistuttaa, että lapsi itse on ihana ja hyvä, ja kykenevä myös hyvään käytökseen. Hedelmällisintä on aina huomioida ja sanoittaa ne hetket, kun lapsi käyttäytyy toivotulla tavalla. 

❤️
On biologiaa, että pienen lapsen on välttämätöntä kiinnittyä hoitajaansa: lapsen eloonjääminen riippuu siitä, että hänestä huolehditaan. Kun lapsi sitten tuntee hätää, hän hakee apua tunteiden käsittelyyn ihmiseltä, johon hänellä on kiintymyssuhde. Meidän aikuisten pitäisi ehkä aina joskus miettiä, miksi lapsi ei saisi näyttää harmia, hätää tai kipua, jos kerran tuntee sitä? Jos hän ei näyttäisi harmiaa , ei hän ei silloin voisi myöskään saada lohtua siihen harmiin tai kipuun aikuiselta?

Jos lapsen harmit kuitataan usein mitätöimällä ne, lapsi ei tule silloin kuulluksi. Vaikka kaatuminen tai asia olisi aikuisen mielestä vain pikkujuttu ja naarmu polvessa vaivainen nirhaisu, lapsen kokemus voi olla erilainen. Miten paljon sitten pitäisi sattua, että aikuisilta saisi lohdutusta ja apua?

Yksi tehokkaimmista keinoista aiheuttaa ahdistusta on pakottaa ujo lapsi lähestymään muita vastoin tahtoaan. Etenkin, jos kanssakäymiseen sisältyy kosketusta kuten kättely tai halaus, lapsi saa viestin siitä, että hänen itse asettamansa koskemattomuuden rajat ovat merkityksettömät auktoriteetin edessä. Tässäkin lapsi tarvitsisi aikuisen tukea, huomaan että sinua nyt jännittää ja ehkä vähän pelottaakin ja se on ihan ok. Voinko minä jotenkin auttaa ja olla nyt tukenasi? Voinko aikuisena nähdä tarpeen käytöksen takana? Voinko olla aikuisena se turvallinen ja lasta kannatteleva. Vai olenko se joka hokee vieressä voi kun sua nyt ujostuttaa, otappa siitä rohkeasti nyt kiinni. Äläkä pelleile! 

Voiko tuota turvan kokemusta rakentaa vielä aikuisena vaikka lapsena olisi jäänyt siitä vajaaksi?

Omasta kokemuksestani voin tänään sanoa, että voi. Tänä päivänä koen suurempaa turvaa elämässä kuin koskaan vaikka omat perustukseni turvan kokemiselle rikottiinkin lapsena ja se nousi voimalla pintaan kun paloin loppuun kahdeksan vuotta sitten. On kuitenkin ollut  hyvin vaikeaa saada yhteyttä tuohon puuttuvaan “palaseen” itsessä. Siihen tarvitsin terapeutin apua. On ollut aikoja jolloin turvallisuuden kokemisesta ei ole tuntunut saavan oikein mitään tukea ulkopuoleltakaan. Sen tunteen kanssa oli niin yksin. Oli vain pakko tuntea ja olla. Huomata, että selviän. 

Kulttuurissamme  reippaus on lapsen hyve. Ennemmin hyve voisi olla se, että harmia ei selitetä pois tai olla niin kuin sitä ei olisi vaan harmin saisi näyttää ja siihen saisi aikuisilta lohtua. Jos emotinaalinen turvallisuus ei ole saanut kehittyä rauhassa tai se on saanut säröjä, se näkyy elämässä erilaisina asioina mm. vaikeutena luottaa, vaikeutena olla omalla puolellaan, vaikeutena tunnistaa ja kunnioittaa omia tarpeita, epämääräisenä ahdistuksena ja hallitsevina hylätyksi tulon pelkoina. Sen sijaan, että lapselle sanoo, että ei noin pienestä kannata itkeä, hänelle voisi sanoa, että sinusta tämä tuntuu isolta asialta, mutta minusta tässä ei ole mitään hätää.


Usein se meneekin sitten lopulta niin, että turvaton ihminen hakee turvaa  aikuisena epävakaiden ihmisten parista. Näin kävi myös omalla kohdalla. En ihmettele yhtään, että rakastuin ennen heihin kenen oma elämä oli vähän kuin hukassa. Heidän kanssaan kun turvaton ihminen pääsee elämään sitä todeksi mihin on elämässään tottunut. 

Turvallisuuden tunteen kokeminen on tie stressittömyyteen. Kun koemme turvaa työyhteisössämme tai omassa elämässämme, ei jatkuvalle stressitilalle ei ole tarvetta.
Lapsen tunteiden mitätöinti ei johda siihen, että niitä tunteita ei olisi. Ne ovat edelleen, ne vain sulkevat lapsen suun, ja lapsi jää tunteidensa kanssa yksin ja opettelee elämässään selviytymään niiden kanssa. Turvattomuuden pohja on syntynyt ja jonain päivänä  kun lapsi on aikuinen ja elämässä tulee eteen kriisi, nousee esiin lapsuuden kipeä turvattomuus. 

Kun aikuinen puhuu tunteista lapsen kanssa, hän auttaa lasta rauhoittumaan ja kasvattaa samalla lapsen tunnesäätelykykyjä. Hän opettaa samalla lasta selviämään tunteiden kanssa ja näin lapsi selviää myös aikuisena. 
❤️

DD24A463-5FB2-4232-A351-458EB054F1E8.jpg