Kaksi viikkoa sitten istuin sairaalassa ja unelmoin tavallisesta arjesta. Siitä kun kaikki olisi terveenä ja kaikki olisi miten ennenkin. Samalla mietin tulevaa kesää, lepolomaa, irtiottoa kaikkeen tämän kaiken jälkeen, lukemattomia kirjoja, sellaista kaivattua olemista.

Nopeasti näistä ajatuksista maailma muuttui, se kääntyi kokonaan ympäri koronan johdosta. Nyt olen saanut lukea niitä kirjoja kodin suojassa, turvassa ja rauhassa. Merkillistä kuinka silti pelot, epävarmuus ja huoli rakentaa aina välillä polkuja mieleen. Huoli omista läheisistä, äidistä, ystävistä, yksinäisistä, ennen kokemattomasta muutoksesta kaikkeen, työpaikasta, tulevaisuudesta. Samalla tämä kaikki opettaa taas arvostamaan pieniä itsestäänselviä asioita arjessa. Äsken mietin, että en malta edes odottaa sitä hetkeä kun pääsen antamaan ensimmäisen ison halauksen äidilleni ja tädin muruille ja pääsen halaamaan ja näkemään ystäviäni ja viettämään aikaa heidän kanssaan. Ja sitä hetkeä kun voin lähteä taas ovesta ulos ilman tietynlaista turvattomuuden tunnetta. Kotona oleminen ei mulle itselleni ole ollut vaikeaa, koti on mulle turvapaikka. Ja sen merkitys on nousut vielä enemmän tämän kaiken keskellä. 

Tänään tämän kaiken keskellä olen silti kiitollinen niistä hyvin nukutuista öistä, auringosta taivaalla, ilon tunteista surun keskellä, läheisistäni. Terveydestä. Olen syönyt edelleen terveellisesti, saanut kovasti apuja luontaistuotteista. Tuntuu, että mua on koko tämän ajan kuitenkin ohjattu ja kannateltu. Tämä aika tulee silti kääntämään meidän jokaisen sisintä, halusimme sitä tai emme. Matka on usein kipeä, kuitenkin aina kaikesta huolimatta tarpeellinen ja kaunis. Jokaisessa meissä on olemassa käsittämätön sisäinen voima, mikä löytyy kun aika on oikea. Elämme sellaista muutoksen aikaa, jolloin olemme pysähdyksissä, eristettynä, mutta paikoillaan, riisuttuna kaikesta turhasta. Aika jolloin olemme myös syntymässä johonkin uuteen ja tuntemattomaan. Nyt on aikaa miettiä ja hiljentyä itsensä äärelle. Mikä on se minun polku, mitä halun jatkossa kulkea. Ja sen hiljaisuuden keskellä voi kuulla  ehkä samalla sen oman sielunsa äänen herkemmin. Se vaatii vain sen ensimmäisen askeleen ottamisen ja astumisen omaan voimaan ja luottamusta siihen että minua kannatellaan. 
❤️