Kävin tänään pitkästä aikaa terapiassa ja kerroin kuluneesta kuukaudesta. Oikeastaan nostin esiin tunteeni, mitä tunnen tietyissä tilanteissa. 

Omassa lapsuudessani on ollut hylätyksi jäämisen tunteita, jotka olivat peräisin sen ajan kasvatusmetodeista. Minusta kehittyi vahva lapsi, joka tietyllä tapaa haki hyväksyntää omalla käytöksellään vanhemmiltaan. Aikuisiällä tämä heijastui myös parisuhteisiin ja nousi pintaan loppuunpalmisen myötä. Riidat parisuhteissa saattoivat olla tosi isoja ja sitten tein päätöksen, että en enää edes riitele. Patosin tunteitani sisimpääni ja koin yksin jäämisen ja hylätyksi tulemisen pelkoa. Näen vieläkin punaista jos koen, että oikeuksiani loukataan tai läheisiäni. Vihanpuuskassa nykyisin alan syyttelemään itseäni, edelleen yritän pitää jollain tavalla tunteita itselläni ja vältän tilanteita, että se ei menisi riidaksi asti. Sanon kyllä asioista suoraan, mutta koen että silti yritän välttää sisimmässäni vihan tunteita. Silti tunteet tulevat pintaan. En saa ajatuksesta kiinni. Mikä tunteen nostaa esiin. Sitä ei ulospäin aina edes huomaa, se on vain minun sisäinen tunnemelskani. Terapeutti kysyi, että miten iso prosentuaalinen määrä äiti ja isäsuhteestasi on vielä käsittelemättä? Ja joku asia nyt tunteita nostaa pintaan. En osannut vastata  siihen mitään, mutta aloin perustelemaan että mulla on hyvät vanhemmat ja tiedän että sen ajan kasvatusmetodit eivät tue sitä mitä tänä päivänä suositellaan. Ja koen, että mulla on maailman parhaimmat vanhemmat. Sehän ei silti vie pois sitä tosiasiaa, että minut on kasvatettu käsittelemään tunteeni yksin. Niinkuin meistä moni muukin.

Terapeuttini mukaan, tässä on juurikin kyse pienestä tytöstä minussa. Se lapsi minussa, reagoi edelleen kun elämässä tulee vastoinkäymisiä. Se nostaa esiin hyltätyksi tulemisen tunteen. Ja jos sivuutan vihan tunteen, se muuttuu ahdistukseksi. Ja jos jätän sisäisen lapseni äänen kuulematta se muuttuu masennukseksi. Tunteita pitää kuunnella ja niitä pitää käsitellä. Nauroin, että enhän mä voi haastaa riitaa ja huutaa syyttä suotta läheisimmilleni. Koska tiedän, että he eivät ole syyllisiä. Se ei ole tarkoituskaan. Kerroin myös, miten uhrin roolissa olevat ihmiset nostavat vihaisuuden tunteita pintaan. Se juontaa kuulema siitä, että olen itse ollut uhri. Eikä mun helvetti soikoon, tarvitse mennä uhriksi enää. Näillä sanoilla sanoi terapeuttini ja näinhän se on, mun ei helvetti tarvitse enää mennä uhriksi. Mä olen selvinnyt ja juurikin nyt teen sitä selviämisprosessia itseni kanssa. Ensimmäinen vuosi ei terapian loputtua ole kuulema helppo. Mutta jos kävisin terapiassa vuodesta toiseen, olisin silloin uhri. En uskaltaisi uhmata tunteitani. Rakensin terapiasta kuulema hyvin selkeän turvaketjun elämääni ja jos kävisin joka viikko juttelemassa tätä käsittelyä itseni kanssa tuskin silloin kävisin. Minusta kuulema näkyy, että halu tälle on minussa. Se tietää, että tämä kuuluu prosessiin ja tunteet on kohdattava. Mille olen vihainen? Mitä se sisäinen lapseni haluaa mulle kertoa? Terapeuttini sanoi, että olen alusta asti repinyt itseäni irti menneisyyden traumoista, mutta tunteitani on käsiteltävä. Kirjoitan, liikun, huudan ja taon vaikka tyynyä nyrkeilläni, mutta pusken ulos sen mitä tunnen. Salilla ollessa voin liikkueessani samalla työstää myös tunteitani. Mutta sekin on hyvä, että en pura pahaa oloa läheisiini. Toki voin kertoa, että tämä ei johdu sinusta, vaan itselläni on nyt vain huono päivä...