Vielä on lomaa jäljellä. Kävin tekemässä ystävän kanssa pitkän kävelylenkin. Höpöttelyä hyvässä seurassa ja ajatusten vaihtoa ja naurua. Tauti vei voimat osittain mennessään ja tässä taitaa mennä hetki niitä takaisin keräillessä. Eilen kävin jo vähän salilla, oli pakko käydä. Selkä vihoittelee makaamisesta ja jäseniä kolottaa. Eilen se tuntui hyvältä idealta, tänään se tuntuu väsymyksenä. Jo aamulla oli olo, että voisi jatkaa nukkumista. Mutta tiedän, että voimat eivät palaudu jatkuvalla levollakaan. On pakko lähteä liikkeelle ja liikkua sitten vaikka kevyemmin. Koska fyysinen väsymys voi helposti muuttua henkiseksi väsymykseksi. Ja voimat eivät ikävä kyllä aina palaudu jatkuvalla sohvanpohjalla makaamisellakaan. Mieli usein piristyy siitä kun lähtee liikkumaan, niin tänäänkin. 

Sanoin aamulla miehelleni, että tässä olotilassa on paljon sitä mitä koin kun paloin loppuun. Fyysinen väsymys oli yhtä suurta, tuntui että ei jaksa yhtään mitään ja voisi vain nukkua. Tänään se tosin juontaa siitä, että keho kävi aikamoisen mankelin läpi sairauden kautta. Kun ikkunasta katsoo ulos, oli näkymäkin aika samanlainen. Harmaata, vetistä ja räntää maassa. Vielä vuosi sitten tämä olotila, sai kehon taisteluvalmiuteen ja paniikin tunteet nostivat päätään, koska se laukaisi kehossa trauman tunteet pintaan. Tänään huomaan, että näin ei käy. Mieleen tulee ajatuksia, mitkä nostavat nuo muistot mieleen. Mieleni taas tietää niiden olevan vain ajatuksia, siitä mitä on tapahtunut joskus. Kehoni tietää, että kyseessä on nyt ajatus. Kyse ei ole todellisesta hädästä, sen ei tarvitse reagoida ajatukseen. Koska ajatukset tulevat ja menevät. Se mitä oli silloin, oli silloin ja nyt on nyt. Ihmisen mieleen tulee ajatuksia, jos yrität vastustaa niitä, ne tulevat esiin suuremmalla voimalla. Kun hyväksyt ajatukset, ajattelet ne läpi ne siirtyvät pois. Aivan samalla tavalla kuin ne pilvet taivaalla.