Ystäväni jutteli yhteisestä tutusta joka kertoi oman terapiansa olevan äärimmäisen raskasta. Hetkeksi jäin miettimään miltä itsestäni tuntui ensimmäisen vuoden aikana. Tällä hetkellä siihen omaan niin äärettömän pahalta tuntuvaan oloon on saanut etäisyyttä. Sitä ei kuitenkaan ole unohtanut. Se tuntuu vielä tänäänkin vain niin vaikealta uskoa todeksi. En usko, että sellaista voi edes unohtaa. Oma terapiani oli hyvin intensiivistä ja aluksi todella kuluttavaa. Toisaalta se oli ainut hetki aina viikon aikana jolloin tunsin, että selviän. Ajatella, vaivaiset 45 min viikossa. Ja silti terapian ääni päässäni jatkui ja antoi voimaa taas seuraavaan tulevaan kertaan. Palautetut tunnetilat nostivat hyvinkin aktiivisia ja todellisia muistoja, jotka olivat todella kipeitä ja fyysisesti lähes lamauttavia. Niitä ei ennen loppuunpalamista edes muistanut ja yhtäkkiä ne vain nousivat mieleen tunteiden ja sen kamalan olotilan siivellä. Silloin en pystynyt aina edes kirjoittamaan. Koitin vain sietää. Ja kestää. Ja luottaa, että jonain päivänä olen selvinnyt ja silloin kiitän tästä kaikesta. 

Olin aikoinaan kuullut tarinoita siitä, että loppuun palaminen on todella vakava tila. Silti en omassa pienessä mielessänikään osannut kuvitella miten pahalta silloin ihmisestä voi tuntua. Ja miten elämä voi yhdessä pienessä hetkessä menettää sen suuren merkityksensä. Kaikki se mikä ennen on tuottanut iloa ja niitä onnellisuuden tunteita ei tuntunutkaan enää miltään. Tilalla oli ahdistus, masennus ja pelko ja paniikin tunteet. Sitä olotilaa en uskaltanut edes aina läheisilleni kertoa. Vaikkakin sen huomasi. 

Ilman terapiaa en tiedä missä olisin. Sen olen kirjoittanut täällä niin monta kertaa. Tai ilman niitä läheisten rukouksia tai tukea. Terapia on äärimmäisen tärkeää silloin kun ihminen palaa loppuun. Lääkkeitä en itse halunnut alkaa syömään. Tiesin, että ne tekevät suojaavan kalvon aivoihin jolloin ne tunteet jäävät tuntematta. Kun lääkitys puretaan käsittelemättä jääneet tunteet ovat edessä uudestaan. Niitä ei pääse karkuun. En sano, että oma tieni olisi ollut helppo. Ei todella. Se on ollut oman elämäni vaikein tie. Tuntui kun olisin kuollut tietyllä tapaa ja selvitessäni, tuntui kun olisin herännyt kuolleista. Se on tie jota kukaan meistä ei haluaisi kokea. Silti sitä ei osata odottaa. Se ei varota montaa kertaa, vaan tapahtuu yllättäen. Burnout söi osan muistiani. Koen, että lähimuistini ei ole enää niin hyvä. Ja väsyneenä vielä huonompi. Burnout tuntuu kuin joku vetäisi maton jalkojen alta. Ja putoaisit syvemmälle kuin lattia. 

Burnout on vakava tila, jota yleensä edeltää pitkään jatkunut tila, ja jonka loppuvaiheessa ihminen vain luhistuu fyysisesti, tunnetasolla ja lopulta myös henkisesti. Burnout on masennusta muistuttava tila, jossa voimavarat katoavat , ja josta toipuminen yksin on hidasta ja todella vaikeaa. Osa ihmisistä pitää burnouttia sairautena, osa taas reaktiona jatkuvaan kuormitukseen, jolloin ihminen on tullut tilanteeseen, jossa ruumis ja sielu protestoivat ja vaativat ihmistä pysähtymään ja kuuntelemaan sisintään, omia tunteitaan ja tarpeita.

Se mitä tänään teen eri tavalla kuin ennen, on tärkeää. Vain siten voin välttää palamasta loppuun uudestaan. Tunnistan tunteeni ja pysähdyn niiden äärelle. Ja elän niiden mukaan. Puhun! Uskallan jutella itselleni ja läheisilleni ja kertoa mitä oikeasti tunnen. Niin heikkouksistani kuin vahvuuksistani. Ja lopuksi se tärkein, rakastan itseäni. Juuri tällaisena kuin olen nyt. Jopa niin paljon, että uskallan asettaa rajoja. Tässä menen minä ja tässä olet sinä. Ja kyllä, sillä mielipiteelläni on väliä minulle itselleni. Vaikka se olisi erillainen kuin sinun mielipiteesi. Vain silloin en hylkää itseäni. ❤