Nukuin viime viikolla yhtenä yönä poikkeuksellisen huonosti. Oli aikaa pyöriä ja ihmetellä..

 

Pohdin sen yön omaa elämääni ja sitä, miten kuluneen kolmen vuoden aikana yöt milloin uni ei aina tule, on tullut osaksi elämää ja miten olen saanut kasvaa näiden vuosien aikana. En enää näinä öinä ruodi ja pohdi sitä, miksi nyt nukun huonosti ja seuraa jaksamistani aktiivisuusrannekkeen huonolla palautumisella. Enkä myöskään kurki kelloa ja mieti miten monta tuntia on aikaa enää nukkua ennen herätyskellon soittoa. Vaan olen hyväksynyt sen, että tämä kuuluu elämään ja vaihdevuosiin. Tiedostan myös sen, että vaikka yhden yön nukkuu huonommin ja yöhön kuuluu heräämisiä ei se tarkoita sitä, että koko päivä olisi pilalla. 

 

Olen edellisen terapiakäynnin jälkeen oivaltanut paljon asioita. Sen, miten näiden vuosien aikana olen löytänyt keinoja käsitellä väsymystä.

Sekä sen, mikä on oma vahvuuteni kaiken kokemani jälkeen ja miten edelleen kuitenkin uskon siihen hyvään ja vaikka on hetkiä milloin olen ollut väsynyt, on minulle annettu aina voima ja mahdollisuus levätä. Olen pystynyt purkamaan tunteitani puhumalla, en yritä selvitä enää edes yksin. 

 

Paljon olen näiden vuosien aikana myös pohtinut sitä miksi lähdin tälle matkalle opintojen suhteen ja hyppäsin sinne ei-mukavuusalueelle. Uupuneena usein kiinnitän huomiota vain siihen, että suoritan vain tätä kaikkea. Ihmettelen sen hetken sitä, mihin on kadonnut kaikki se palo, jota tunsin työtäni ja elämää kohtaan? Miksei oikein mikään tunnu nyt kiinnostavan? Ihan hyvä olo, mutta silti oudon tyhjä ja merkityksetön olo. Se mistä vielä kuukausi sitten ammensi merkitystä on nyt…. noh, vain kadonnut. Eikä silloin tee mieli osallistua mihinkään, ei tee mieli puhua, ei ole oikein mielipiteitä, ei tee mieli neuvoa. Ei tee mieli lukea, ei opiskella uutta. Tekee mieli vain OLLA hiljaa. Siinä omassa tilassa.
 

Haluan kuitenkin taas muistuttaa itseäni, että minä luotin siihen, että tämä matka oli minulle tarkoitettu. Kaikki tapahtui juuri niin miten oli tarkoitus. Matkan alku osui hetkeen milloin suru oli syvimmillään ja etsin suuntaa mihin kulkea ja tienviittoja mistä kääntyä ja sain taas merkityksen elämälleni. Sen olen saanut myös kokea. Olen jatkanut elämää suru rinnalla. Kaikki on kuitenkin aina jotenkin järjestynyt. Tyhjien ja väsymysten täyteisten viikkojen jälkeen on taas syttynyt se palo uudelleen. Ongelmat ovat ratkenneet ja olen saanut nähdä kun katson elämää taaksepäin, että tämä kaikki on kehittänyt kärsivällisyyttäni ja samalla myös luottamusta Jumalaan. Koen, että se oma usko on toiminut kaiken keskellä

edukseni.

 

Nämä vuodet ovat nostaneet esiin myös oman isäni opetukset. Tunnen sydämessäni mitä neuvoja hän olisi tällä matkalla halunnut minulle antaa ja siksi olen luottanut siihen ajoitukseen miten asiat ovat tapahtuneet. Kaikki tämä on kasvattanut minua ja tehnyt minusta myös vahvemman ja uskon sillä olevan tarkoituksen. Ja korostan, tämä matka ei ole ollut siis matka mihin itse olisin halunnut lähteä, vaan se on ollut matka mihin on ollut tarkoitus lähteä. Uskon myös vahvasti siihen, että jotkut pettymykset ovat tarkoitus. Uskon myös siihen, että jotkut suljetut ovet taas siunaus.

 

Tämän johdosta olen paljon myös pohtinut sitä miten tästä eteenpäin kuin valmistun. Olen terapiassa työstänyt sitä mitä mä haluan elämältäni ja olen kysellyt eri vaihtoehtoja ja pikkuhiljaa fokus on kirkastunut ja sitä kohti kuljen. Tällä viikolla on tapahtunut myös asioita, mitkä olen kokenut sellaisina, kuin joku yrittäisi  kertoa mulle vastausta.  En tiedä vielä täydellistä suuntaa, mutta askeleita siihen suuntaan tiedän ja ensimmäiset niistä on jo otettu.

 

❤️