Olen ollut kuusi päivää tosi kipeä. Kun muut saavat perusflunssia, itsellä nämä taudit ovat siitä kaukana. On joutunut päästämään kaikesta irti. Keskittämään ajatukset siihen, että päivä kerrallaan ja tästäkin sitten taas toivutaan. Se ei tapahdu hetkessä, koska vointini oli todella huono. Olen juossut päivystyksessä ja sairaalassa  hakemassa lisää lääkkeitä ja ihmettelemässä mistä kaikki johtuu. Lääkkeitä vaihdeltiin ja kokeita otettiin. Yhtenä päivänä olin niin kipeä, että purskahdin itkuun. Eilen oli ensimmäinen päivä, milloin särky poistui. Eräänä ltana makasin yksin täällä kotonani sohvalla ja olo oli todella ikävä. Aluksi mielen valtasi katkeruus, miksi taas minä. Sitten taas vihaisuus, toiset saavat olla aina terveenä. Hetken päästä ajattelin jo asioista positiivisessa valossa. Olen saanut olla kuitenkin pitkään terve, entä mitä tämä opettaa minulle nyt? Mitkä ovat ne hyvät puolet tässä hetkessä? Hyviä puolia on juurikin se, että sairaus pakottaa pysähtymään. Myönnän, että olen todella hyvin sisäistänyt sen, että liikunta auttaa vaivaan kuin vaivaan. Mutta, jos käsittelen aina asioita liikunnan kautta. Unohdanko silloin kohdata itseni ja tunteeni? Koska vasta pysähtyminen laittaa kohtaamaan tunteet ja ajatukset.

Kun elämääni kohtasi kriisi, se nosti pintaan turvattomuuden ja pelon tunteet. Jos sairastun ja kaikki alkaakin alusta. Jouduin käymään itseni kanssa kovan taistelun siitä, että kohtasin tunnetasolla tuon mörön mitä romahdus sai aikaan. Hetkeen inhosin yksin oloa. Tiesin, että avain pelosta ulos ei löydy kuin kohtaamalla kaikki tunteet uudestaan. Ja löytää se turvallisuuden tunne uudestaan myös yksin ollessa. Olen sen löytänyt jo. Yksin ollessa en ajattele enää sitä mitä joskus olen käynyt läpi. Olen kiitollinen siitä, että osaan nauttia myös sairaspäivistä, kantamatta huonoa omatuntoa siitä, että olen sairaana. Niinä hetkinä kun menneisyys nousee pintaan, ihmettelen joskus sitä sisimmässäni olevaa taistelijaa! Tuntuu, kuin se nousisi voimalla pintaan ja päättää selvitä. Uhria minussa oikeastaan näyttelee se pieni ajatus, mikä vaikeuksien keskellä yrittää vielä huutaa, että selviätköhän sittenkään. Ja vihaisuus itsessäni, sitä uhrin tuomaa ajatusta kohtaan. Samalla tiedostan myös sen, että aina ei voi taistella. Joskus pitää pysähtyä ja hyväksyä ja todeta, että en voi kun luottaa, että elämä kantaa ja parhaani yritin. Mutta, nyt tämä ei ole enää omissa käsissäni. Silloinkin voin käyttää keinoja mitä ole oppinut. Tutkimuksissa ollessani taas ihmettelin mielessäni, mikä voima tuolla hengittämisellä onkaan. Ja miten todella olen oppinut käyttämään sitä, rauhoittaakseni kehoani stressaavissa tilanteissa. Se todella toimii! Ja miten olikaan voittaja olo, kaiken jälkeen. Tästäkin vaikeudesta selvisin ja miten minä aikuisen päättäväisyydellä pidin kädestä kiinni tuota sisäistä pientä tyttöäni, ketä muisti lapsuuden kauhunsekaiset punkteeraus traumat. 

Nyt jatkan lepäilyä. Olen varannut muutaman elokuvan ja illalla teen saunon ja teen jotakin hyvää ruokaa. Ihanaa loppuviikkoa kaikille! ❤️