Eilinen terapia käynnisti ajatuksia. Se sai pohtimaan kysymyksiä mitkä liittyvät lapsuuteeni. Miksi silloin ei ole nähty tärkeänä sitä että kaikki tunteet ovat sallittuja niin hyvässä kuin pahassa? Miksi silloin lapset joutuivat käsittelemään tunteita niin paljon yksin? Mistä itse olen rakentanut ajatusmallin että sen parempi olen kun suhtaudun elämään ilman vihaa tai surua?

Kerroin terapeutillini että edelleen jos suutun, yritän selvitä tunteen kanssa näyttämättä sitä ulospäin. Tunnen olevani vihainen mutta ulospäin olen kuin viilipytty. Paitsi silloin jos kyseessä on tunne mikä muistuttaa jostakin ja jättää minut ikäänkuin ulkopuolelle ilman ymmärrystä. Vasta sitten kun tunnen kehossani vihan tunteen tuntuu että päästän vihan purkautumaan. Terapeutti käytti osuvaa sanaa kohdallani, vihan tunteesi tai surun tunteesi valuu silloin yli. Kun se tuntuu kehossa asti. Ja näin se on. Viimeiseen asti niin kovasti yritän.

Sanoin terapeutilleni että kerrankin siinä vihaisuuden tunteen hetkessä tuli olo että teki mieli huutaa ja heittää puhelin seinään. En heittänyt, mutta huusin. Ja sanoin ääneen että olen vain niin vihainen. Hän kysyi, niin mitä sinä pelkäät siinä että suutut? Itse tiedän että loppuunpalamisessa tein sopimuksen että en suutu. Se varmaan nousi esiin traumasta mitä koin menneessä elämässä. Pelkäsin silloin ennen jos suutun niin silloinen mieheni lyö. Tosin silloin en osannut pelätä. Pelko tuli sitten salakavalasti ja vasta myöhemmin. Aloin jollain tapaa ihailemaan myös kristittyjä ihmisiä. Heidän sisäistä rauhaansa minkä he viestivät itsestään ulospäin. 

Näen kaikki tunteet tärkeinä. Vielä tärkeämpänä sen että tunteita näytetään. Terapeutti sanoi että ymmärtää ajatuksiani. Mutta tuo sisäinen sopimus on sitonut myös itseäni enemmän. Sen jälkeen hän  purskahti  nauramaan ja sanoi, että näkisitpä kuule minut kun suutun. Annan kaiken tulla ulos. Vain se voi vapauttaa kehon vihasta. Ja lisäsi että opettele sanomaan, asia töissäkin. Vaikka vain sanoin että en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa mutta... Silloin se on sitä että tunteita ei padota ja se vapauttaa kehon vihasta.

Olen antanut tunteiden tulla nykyisin herkemmin. Silti jotenkin koko ajan ajatellut että tunteet tulevat nyt vain herkemmin. Ja sanonut itselleni että koen näin koska opettelen käsittelemään nyt näitä tunteita. Ja lopulta varmaan kuvittelen että opin käsittelemään vihaa niin kuin en sitä tuntisi. Siitä ajatuksesta on opittava pois.  Se on normaalia, että suutun ja huudan asian ulos. Vaikka että heittäisin kännykänkin seinään ( mitä ei nyt kuitenkaan kannata tehdä ). Silloin kohtaan vihani ja menen sen lävitse. Silloin viha ei muutu vahingollisiksi minua tai muita kohtaan.

Tärkeää on myös tunnistaa se sisäisen lapsen ääni. Ääni joka on vihan tunteen takana. Ja siinä kohtaa kohdata tuo lapsi ja hyväksyä rakastaen reagoimatta voimalla siihen mikä ei ole oikeasti osa tätä hetkeä. Vaan on oikeasti osa lapsuutta ja sitä tunnemaailmaa mistä itse jäin paitsi. Ehkäpä se juuri tässä on se rikkaus. Ihminen yleensä näkee vian muissa. Hän ei näe että lopulta tietyt asiat nousevat itsestä. Parisuhteessa on niin helppo syyllistää toista. Kun mieheni tulee väsyneenä kotiin. Se kiukuttaa minua, koska olen viikon odottanut ja tunnen ehkä jääväni silloin yksin. Mutta mitä itse teen asialle? Pureudun tuohon tunteeseen, en siihen että itse tekisin asialle jotakin. Ensi kerralla yritän tehdä. Annan viestin, että ihana että tulit kotiin. Jos olet väsynyt, otan tyynyn ja tulen viereesi. Ja katsotaan yhdessä telkkaria ja vaikka nukahdettaan. Suurin muutos parisuhteessakin, lähtee minusta. Suurin osa eroista tapahtuu siksi että emme tiedä että sisäinen lapsi reagoi sisällämme ja sen kautta lähdemme syyttämään toista. Emme näe, että vika on itsessämme. 

Ystäväni sanoi viikonloppuna että ei itse koe tarvitsevansa hahmoterapiaa siksi, että saisi keinoja. Sanoin, että en itsekkään siellä keinojen vuoksi käy.  Enkä niitä tarvitse. Tiedän jo kaikki keinot. Tässä kohtaa perun puheeni. Juuri siksi siellä käyn ja joka kerta saan niin kullanarvoisia neuvoja ja ajatuksia ja uusia keinoja mitä en edes ole tiennyt olevan. Niin myös eilen. Ymmärrän nyt taas hiukan paremmin itseäni. Ja tajuan että miten alussa lopulta itseni kanssa olen. Vaikka koko elämä on tietynlaista prosessia. Se ei silti sulje pois sitä, että juuri nyt tarvitsen toisen tukea että hän voi auttaa näkemään sen mitä en itse kykene näkemään.