” Miltä se tuntuu, kun palaa loppuun?! ” kysyi ystäväni minulta. Mietin hetken ja sanoin, että se on kyllä aika toivoton tila. Tai siltä se tuntui. Omalla kohdallani tunsin ensin suurta uupumista ja väsymistä. Pitkään oli ollut stressaantunut olo josta yritin epätoivoisesti päästä eroon juoksemalla pitkiä lenkkejä. Muistan sen hetken kun olin juoksemassa ja sanoin miehelleni yhtäkkiä, että en jaksa ottaa enää askeltakaan. En sitten yhtäkään. Silloinkaan en tajunnut, että kehoni on leikkaamassa kiinni. Illalla purskahdin itkemään ja sanoin, että en tiedä mutta jotain tapahtuu nyt. En ole yhtään oma itseni. Seuraavana aamuna en meinannut nähdä kunnolla ja pää tuntui painavan monta sataa kiloa. Ensimmäiset pari viikkoa olisin voinut vaan nukkua. Ruoka ei maistunut, voimia ei ollut ja olo oli todella voimaton. Sitten jouduin kaiken uupumisen keskellä yllättäen hampaan poistoon ja sen johdosta valvoin yhden yön kivun vuoksi. Se toimi kuin sellaisena laukaisimena unettomuudelle, ahdistukselle ja paniikkikohtauksille. Sairasloma piteni, samoin sisäinen paha olo. Se kaikki nosti esiin epäonnistumisen tunteet, syyllisyyden tunteet, turhautumisen, pelon ja ahdistuksen joka pikkuhiljaa muuttui keskivaikeaksi masennukseksi. Koin olevani ammatillisesti täysin epäonnistunut. Enkä pystynyt millään tapaa vaikuttamaan olotilaani ja omiin tunteisiini. Olin kuin tuuliajolla tunteiden vietävissä. 

Sairaslomani alussa tunteeni olivat kovin synkkiä. Pelot ja ahdistus olivat läsnä jollakin tapaa melkein joka päivä. Itkin paljon ja yritin levätä. Sauna taisi silloin olla ainut paikka mikä herätti mielihyvän tunteita. Pakotin itseni liikkumaan ja yritin tehdä niitä asioita mitkä oikeasti olisivat tuottaneet mielihyvää. Vaikka yhteys mielihyvän tunteisiin tuntui olevan katki. Pikkuhiljaa päiviin alkoi tulemaan valoisia sävyjä. Oli hetkiä jolloin luulin olevani jo kunnossa. Hetkiä jolloin tunsin voimaantuvani ja jaksoin tehdä asioita. Oli päiviä jolloin jaksoin tehdä jo vähän enemmän ja päiviä jolloin koin iloa. Muistan hetken jolloin kevään auringon säteet paistoivat sisimpääni asti ja jolloin itkin pelkästään sitä, että luonto herää eloon ja itselläni on olo, että selviän. Näiden päivien jälkeen tuli myös tipahduksia. Tunnesaralla olin 4 kuukautta kuin vuoristoradan kyydissä. Välillä ylhäällä ja välillä taas alhaalla. Olotila oli sellainen, mitä oli vaikea mielen tasolla edes käsittää. Niin lopussa, että oli kuin uuden elämän alussa. 

Tarvitsin ihmisiä vierelleni. Ilman muiden tukea tie olisi ollut vielä raskaampi kulkea. Omavoimaisuuteni murtui sen kautta kun paloin loppuun. Jos kuvittelen vielä tänäänkin palaavani menneeseen, huomaan jossakin kohtaa uupumuksen nostavan päätään. On pakko kuunnella kehoa. On pakko tuntea tunteita. On pakko todeta, että suurinta rohkeutta on se, että toimii pelosta huolimatta. ❤️