Kävin viime viikolla pitkästä aikaa taas terapiassa. Juteltiin paljon siitä milloin terapia olisi hyvä lopettaa. Milloin taas sitä on hyvä jatkaa. Mitä hyötyä siitä oikeastaan edes kenellekkään on? Kerroin itse terapeutille, että oikeastaan pärjäisin ilman terapiaa. Mutta valehtelisin, jos sanoisin, että siitä ei hyötyä ole. Itse käyn nykyisin terapiassa satunnaisesti. Pääosin opintoihin liittyen. Mutta jos puhutaan Suomessa olevasta vuoden tai kolmen vuoden viikoittaisesta terapiasta, sillä lopulta ei päästä kuin vasta prosessissa alkuun.
Omalla kohdalla kahden vuoden terapian lopetuksen jälkeen olisi yhteys omiin tunteisiin jäänyt ysaavuttamatta. Ja jos tätä yhteyttä ei ole, on vaarana palaa loppuun uudestaan. Terapeuttini kertoi, että melkeinpä jokainen itse terapeutti käy myös itse terapiassa. Se on avain jaksamiseen. Samoin myös moni työnohjaaja käyttää terapiaa työnsä tukena.. Tai sitten ihan tavallinen oman elämänsä tallaaja. Terapiassa käynti ei tarkoita aina sitä, että siellä käydään joka viikko. Käyminen voi tarkoittaa ihan sitä, että välillä voi käydä tiheämmin ja välillä taas harvemmin. Se on hetki omaa aikaa, jolloin voi turvallisessa paikassa prosessoida omia ajatuksiaan ja sada keinoja omaan jaksamiseen. Ja käsitellä ja kohdata niitä omia tunteita aidosti.
Kerroin terapeutille, että ennen elämäni suurinta kriisiä en tuntenut oikein tunteita kehossa asti. Pystyin jopa lakkaamaan suremasta ihan tahdon voimalla. Tai lopetin olemasta vihainen. Turrutin jollakin oudolla tapaa jotenkin tunteeni. Tänään taas välillä koen surun ihan kehossa asti. Ja välillä kuvaan itse surun tunnetta pakahtunisen tunteena. Kun annan tunteelle luvan, tuntuu kuin itkisin koko elämän ajalta kertyneistä suruista. Näin se kuulema yllensä onkin. Jos ennen ei ole tuntenut tunteita, kun ne jonain päivänä tuntee, tuntuu kuin ne olisivat voimakkaampia kuin koskaan ennen. Ja pikku hiljaa tunteiden säätely tasaantuu. Mä koen, että elämän pienet asiat ovat mulle nykyisin pieniä asioita. En stressaa enää työhöni liittyviä asioita tai asioita mitä ei ole vielä tapahtunut. Olen päässyt ulos murehtijan roolista. Mutta jos elämää kohtaa kriisi, esim. vakava tai suurempi sairastuminen, läheisen kuolema tai muu suuri asia tai oman koiran kuolema, silloin koen tai ehkä jollakin tapaa jopa pelkään, että tipahdan itse tunteeseen ja juurikin kehon kautta. Tuntuu, että silloin voimavaroista on vain puolet käytössä. Ja autonominen hermosto paukahtaa hyvin herkästi stressitilaan. Lohduttavaa tosin, että nyt tiedän että ei tarvitse pärjätä yksin. Ikävintä se, että tiedän miltä se pahin tunne tuntuu. Kaikesta huolimatta luotan, että ehkä kaikella on lopulta tarkoitus. ❤️
Lumi satoi maahan muutama päivä sitten. Jotenkin tuli ihan jouluinen tunnelma. Olen polttanut paljon kynttilöitä ja nauttinut. Ihanaa tulevaa viikkoa kaikille!
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.