Aurinko paistaa, linnut laulaa, ihmiset hymyilee, perhoset lentelee, jäätelö sulaa käsiin, hiekka polttaa jalkojen alla, vesi on kylmää, aurinko lämmittää, nurmikolla kulkee muurahainen ja pyyhe ei riitä siihen, että alusta olisi tarpeeksi pehmeä. Kampaajalla ollessani keskityin kampaajan käden liikkeisiin päänahassani ja lehtiin pöydällä. Herätys tähän hetkeen! :) Olen pitkin vuotta harjoitellut olemaan läsnä ja lukenut kirjoja tähän liityen. Olen ymmärtänyt, että se miksi monesti itseäni kuormitan, johtuu osittain siitä, että en ole läsnä tässä hetkessä. Kuulostaa ehkä hassulta, teen kyllä asioita, mutta ajatukseni ovat vallan jossain muualla. Saatan käydä suihkussa, harjata hampaat, kammata hiukset ihan rutiininomaisesti, ehkä edes tajuamatta sen kummemmin, että näin tapahtui. Samaan aikaan aivoni tekevät työtä, ne pohtivat, ne miettivät ja ajatukset pyörivät. Aina se ei haittaa, mutta silloin kun kuvaan astuu stressi, se haittaa. Ajatukset muuttuvat kuormittavaksi, ne muodostavat kehän ja pyörivät päässä muuttaen muotoaan pitäisi ajatuksiksi. Ajatuksiksi mitkä eivät ehkä ilman pitkää pohdintaa, olisi edes niin suuria ajatuksia. Ajatuksia mitä edes ei ehkä tarvitsisi murehtia ja huolehtia. Mutta mitkä salakavalasti muuttavat muotoaan ja pitävät aivosi työssä kokoajan. 

Olen paljon miettinyt kivun hyviä puolia ja yksi ja tärkein on se, että kipu pitää meidät läsnä tässä hetkessä. Sen hetken, ei pysty ajattelemaan muuta kuin tuntemaan kivun. Me aikuisena usein unohdamme hetkessä elämisen tärkeyden, puhumme kyllä mottona tartu hetkeen tärkeydestä . Todellisuudessa vain meistä pieni osaa tämän taidon. Lapsena me sen osasimme, katselimme päiviä taivalla, ihmetellen niiden muotoja. Uimme meressä tunnustelen jaloilla mutaa jalkojemme alla. Juoksimme paljain jaloin märällä nurmikolla alasti, tuntien samalla märän nurmen jaloissamme ja tuulen vireen ihollamme. Kosketimme, haistelimme, maistoimme ja kuuntelimme. Käytimme kaikkia aistejamme, eläen todellakin hetkessä. Ja nyt aikuisena sen vasta huomaa, miten helposti sen tässä hetkessä elämisen kadottaa. Se pitää oikeastaan opetella uudestaan. Ja itse voin sanoa, että se kannattaa. Väitän, että jos olisin mennyt ennen loppuun palamistani naimisiin, en ehkä olisi osannut niin nauttia hääpäivästäni. Nyt jopa alttarilla seisoessani, kiinnitin huomiota kaikkeen siihen mitä pappi puheessaan meille sanoi, huomioin ja tunsin miten mieheni piti kädestäni kiinni, kuuntelin mitä lauluissamme sanottiin ja katselin miltä kappelimme näytti ja ihmettelin miltä minusta tuntui. Jopa kääntyessämme vieraisiimme, kävin läpi kaikkien katseet ja huomasin ketä oli itkenyt. Vihkitilaisuus kokonaisuudessaan oli aivan huikea ja se kiitollisuus tonne yläkertaan oli sydämessäni käsin kosketeltavaa. Sanoin varmaan mielessäni joka hengityksellä, kiitos!

Häämatkallamme keskityin myös läsnäoloon. Yritin joka päivä tehdä jotakin, mikä pitää tiukasti kiinni tässä hetkessä. Samoin harjoittelin hengittämään, mikä palmun alla sujui aivan loistavasti. Kun lähtöpäivä alkoi lähestymään, kävin kotiin tuloa ajatusten voimin läpi. Etelässä kaikki se täällä tuntuu niin kaukaiselta, siellä aurinko, maisemat ja kaikki auttaa rentoutumaan. Kun tulin kotiin, päätin jälleen pysyä läsnä. Osasin jo varautua jonkinasteiseen tyhjyyden tunteeseen. Kiinnitin vain huomiota siihen mitä ympärilläni näen ja keskityin ajatukseen, että loppulomasta Suomessakin tulee vielä hyvä. Ja onhan tästä tullutkin, olen tavannut paljon ystäviä, viettänyt aikaa auringossa rannalla, käynyt kampaajalla, liikkunut, uinut, syönyt kesän herkkuja-mansikoita, grillannut, syönyt juustoja ja maistellut viinejä jne. Eilen ajelin autolla taas yölisessä Helsingissä, ihan juuri siksi, että en niin nauti siellä autolla ajamisesta. Melkoisen hyvää läsnäolo harjoitusta sekin.

Se millainen olin ennen, en halua enkä ole enää. Se miten stressasin ennen pieniä elämän asioita, tuntuu tätä päivänä jopa huvittavalta. Elän päivän kerrallaan, käyden elämää pala palalta läpi. Kun huomaan, että kuormitun jostakin, alan päästämään "naruista" irti. Ennen en olisi pystynyt edes kuvittelemaan olevani töistä pois sen vuoksi, että huomaan nukkuvani huonosti ja olen kuormittunut. Tänään pystyn, mulle on tärkeintä se, miten mä jaksan. Mä pystyn ja haluan tehdä työni hyvin edelleen, se miten siihen suhtaudun ja miten siihen asennoidun on muutunut. Teen sen mikä mulle kuuluu, mun ei tarvitse olla enää työntekijä mikä hoitaa oman pöytänsä ja tarvittaessa vähän muidenkin pöydältä. Ennen mun kalenteri oli täytetty työ ja kouluasioilla, tänään se on täytetty niin, että sinne on raivattu aikaa myös liikunnalle ja mulle.Tänään mulla on enemmän halua päästä unelmiini ja halua asettaa tavoitteita elämälleni. Halua liikkua ja halua hengitää. Ne unelmat ja tavoitteet ovat kuin helmiä, mitä pikku hiljaa pujotan mun oman elämäni helminauhaan. Mä haluan uskoa, että sillä mun Jumalalla on mun elämälle varattu hyvä suunnitelma. Ja jos mä siihen ajatukseen ripustaudun, teen sinnikkästi töitä omissa voimavaroissani niiden eteen, ne on silloin aika lähellä toteutumista.  Edelleen elämän isot vastoinkäymiset tuntuvat ajatuksissani siltä, että miten niistä selviää. Nyt tiedostan, että ne ovat ajatuksia ja tänään, en kuitenkaan valmiiksi manaa niitä luokseni, vaan luotan, että asiat menevät hyvin ja meille ei anneta enemmän kuin jaksamme kantaa! Ja ne voimat annetaan siihen hetkeen ja ne rukoukset, niillä on kantava voima. Jos sinäkin vain päätät uskoa!

Tänään on ollut ihana päivä, lämmin ja aurinko paistaa! On kuuma, mutta rakastan kesää! Mä nautin-nauti sinäkin <3

IMG_9899-normal.jpg