Tänään on ollut niin hyvä päivä. Väsymys mikä on vaivannut parin viikon ajan on voitettu. Vaikka menin torstaina aamuvuoroon töihin, jaksoin käydä vielä töiden jälkeen salillakin. Teimme sitä ennen mieheni kanssa vielä kävelylenkinkin. Haimme sen jälkeen hyvää ruokaa ja katselimme elokuvan. Helppo irtiotto keskellä viikkoa ja ihanan rentouttavaa. 

Viikonloppu itsessään taas on mennyt nopeasti. Paljon asioita mitä on pitänyt tehdä ja siihen yhdet juhlat päälle. Pakko vielä sanoa kertaalleen, että mulla on ympärillä ystäviä ja läheisiä ketkä ovat kyllä huipputyyppejä. Niin ihanaa oli viettää heidän kanssaan taas aikaa. Sain nauraa sydämen kyllyydestä. 

Kävin eilen kävelemässä siellä hiekkatiellä missä kävelin silloin kun paloin loppuun. Tein sen vähän kuin hyvästiksi. Koska uskon että en sinne enää niin useasti pääse kävelemään. Välimatka välissä pitenee. Aurinko paistoi. Ja hyvin nopeasti pääsin kii tuohon tunteeseen mikä tuntui silloin niin toivottamalta. Hengitin ja kiinnitin huomiota kaikkeen kauniiseen ympärillä. Muistin siinä samalla terapeuttini ohjeen. Kerro myös miehellesi mitä tunnet. Puristin mieheni kättä kädessäni ja sanoin, aina joskus tulee hetkiä joilloin kaikki sama muistuttaa tunteista mitä kävin läpi loppuunpalaessani. Mieheni katsoi minua ja sanoi, voidaan me kävellä jonnekin muuallekin? Sanoin heti että ei. Kaikki tämä on sitä mikä auttoi silloin jaksamaan. Nyt kun olen toipunut, se nostaa esiin tunteita mitkä tänään muistan selvemmin. Samaan asiaan liittyy kiitollisuus ja se suurin pelko. Ja tällä kertaa tähän sisältyy myös tietynlainen hyvästien jättäminen. Mieheni sanoi, että voidaanhan me tänne tulla silti joskus kävelemään vaikka välimatka piteneekin. Kysyin, unohtaakohan kehoni lopullisesti koskaan sitä mitä kävin läpi. Ja lisäsin että ei, tunne vain muuttaa muotoaan. Sen kanssa selviää. Kävelimme polulta kaupoille ja huomasin, että se tunne menneestä jäi sinne. 

Tänään kiitän kaikesta