Tänä vuonna olen taas hiukan pidemmällä itseni kanssa kun vuosi sitten. Olen oppinut pysähtymään. En vedä samantien lenkkareita jalkaan ja lähde salille. Vaan istahdan alas ja kuuntelen jopa särkyä, hengitän ja yritän hyväksyä kipuni. Kuuntelen mitä kivulla on minulle sanottavaa. Hengitän ja taas kuuntelen. Usein tunnen kuinka kivun takaa tunteet nousevat pintaan ja usein, kipu jopa helpottaa.

Pari päivää sitten kuulin, että minulle tärkeä ja läheinen ihminen on vakavasti sairas. Tai vakavasti sairas hän on ollut pidemmän aikaa, nyt tilanne on vieläkin pahempi. Sitten sain lääkäriltä itse kutsun tutkimuksiin, se mikä piti olla vaaraton onkin nyt epäily mikä pitää pois sulkea. Kun tulin toissapäivänä töistä kotiin melkein oksensin. Liian moni taistelee vierelläni sairauden nimeltä syöpä kanssa. Se pelottaa, tekee surulliseksi ja kuristaa tällä hetkellä myös omaa kurkkua. Mieheni tuli työmatkalta puristi kättäni ja sanoi, vielä et voi tietää. On sitten kyseessä mikä tahansa, me yhdessä olemme vahvempia ja me selviämme siitäkin. Ja jos ystäväsi ei selviä, surusta voi selvitä. 

Mä rakastan miehessäni sitä, että silloin kun en itse löydä sanoja mielen kaaoksen keskellä, hän kyllä löytää. Vaikka myönnän, olen tyyni ja rauhallinen, silti sisälläni pelkään. Tällä hetkellä voin lähinnä vain sietää tiedottomuutta ja yrittää olla luomatta katastrofiajatuksia. Luottaa siihen, että niin kauan kun on toivoa niin kauan on elämää ja hyväksyä ne asiat joita en voi nyt muuttaa. Tässäkin kohtaa, luotan nyt elämään ja siihen, että lopulta kaikki käy hyvin. ❤️