”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat, 
kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput joilla he soittelevat.

Puhdas kulta on tie jota astelevat kera lauaen enkelien, 
Karitsan siellä kasvoja katselevat, veriuhria syntisien.

Siellä istuvat elämän lähtehellä, elon leipää he nauttia saa.
Poiss on yö, poissa kuolema häiritsevä, siellä Jumala ain valistaa.

Siellä murheen ja surujen taukovi vuo, ikilohdutus virtaelee, ylistystänsä autuas Herralle tuo, Hänen rinnoillaan lepäelee.”   

Huomaan usein huomaamattani hyräileväni laulua, joka tulee mieleeni usein silloin kun ikävöin mummoani. Tänään tuli taas vain yhtäkkiä sellainen hetki. Muistan niin elävästi, kun mummoni lauloi tuota kappaletta ollessani lapsi. Makasin pikkutyttönä mökin kammarissa ja mummo silitti päätäni ja lauloi. Näin tapahtui ollessani mummon luona aina silloin kun olin kipeä. Ehkä se oli kuin eräänlainen rukous. Joka loi turvaa. Ensimmäinen säkeistö tuosta laulusta on tuttu. Vielä tänäkin päivänä muistan sen. Se on juurtunut kuin lähtemättömästi mieleeni. Voi toki olla, että muuta säkeistöä minulle ei kyseistä kappaleesta ole edes laulettu. Tai ainakaan en muista.

Olen paljon miettinyt, että toivottavasti  mummoni tietäisi mikä merkitys hänen omalla uskollaan, on ollut omassa elämässäni. Sen merkitys on ollut niin suuri. Mummoni istutti sen pienen uskon siemenen minuun, minkä vuoksi haluan tänäänkin vielä uskoa. Ja luottaa, että joskus vielä näemme. ❤️ Vielä tänäänkin mulla on ikävä!