" Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun". Jes 43: 1

Tasan vuosi on siitä kun sain vierelleni sielunhoitoterapeutin. Siinä hetkessä se tuntui, enemmän kun rukousvastaukselta. Hän kuunteli ja lohdutti ja oli suurena tukena, kun palasin työelämään takaisin. Hän kantoi taakkaani, mikä tuntui raskaalta kantaa yksin. Ja muisti minua rukouksin. Nyt kun katson ikonia minkä häneltä tänään sain, herää sisimmässäni kiitollisuus. Silloin kun itse epäilin, onko sittenkään olemassa Jumalaa, ketä kuulee huutoni. Hän kuulikin huutoni, siihen vastattiin ja sain vierelleni rukoilevat, lohduttavat kädet ja sydämen joka välittää. Oikeastaan tällä hetkellä sana kiitos, tuntuu hyvinkin pieneltä sanalta sen kiitollisuuden rinnalla mitä tällä hetkellä tunnen. Ne keskustelut mitä hänen kanssaan olen käynyt, ovat nyt siellä omassa sydämessäni muistoina ja tienviittoina elämässäni eteenpäin. Ja mikä ihaninta, näemme syksyllä vielä uudestaan.

Kävimme mieheni kanssa eilen keskustelun, missä mieheni sanoi mulle, että tämä vuosi on ollut raskas. Kysyin heti, että liittyykö tämä muhun? Ja kun mieheni vastasi, että liittyy se siinä mielessä, että hän ei haluaisi nähdä mun kärsivän ja oli raskasta katsoa kun burnout sua satutti, mutta me selvittiin. Tunsin ensin sisimmässäni syyllisyyttä ja sanoin, että jos mä olisin voinut sen välttää, niin en mä haluaisi sun kärsivän mun vuoksi. Sitten kun mietin asiaa niin päin, entäpä jos mieheni olisi kokenut saman? Olisin mäkin säikähtänyt, olisi ollut vaikeaa ymmärtää ja vielä vaikeampaa olla tukena ja lopulta en haluaisi kenenkään rakkaimpieni joutuvan kokevan samaa. Vaikkakin jos pystyisin antamaan läheisimmilleni sen positiivisen puolen mitä se mulle on antanut, niin käärisin sen heti pakettiin ja antaisin. Sanoinkin miehelleni, että jos sua ei olisi ollut, olisi tie ollut vielä pidempi kulkea ja tämän kautta voin luottaa siihen, että sun rakkaus ei säikähdä mun huonoja puoliakaan. Ja tänään oikeastaan sielunhoitoterapeuttini sanoi sen viimeisen sanan, ilman tätä kokemusta en tietäisi seisooko hän rinnallani myös niinä vaikeina hetkinä. Nyt tiedän, että hän seisoisi. Ja siihen rakastanko mä miestäni, vaikka olen kokenut elämäni suurimman myrskyn, niin siltikin sen keskellä ajattelen, että en haluaisi että mieheni kärsii mun vuokseni. Oikeastaan se on parisuhteen ja avioliiton osa tarkoitusta, nostaa toinen taas pystyyn kun toinen väsyy ja siihen vaaditaan tahtoa, vaikka tunteet eivät aina näin sanoisikaan. Rakkaus on lopulta tahdon asia .. <3

Nyt mun tahdon asia tälle illalle on rentoutua, hengittää ja vetäytyä hetkeksi saunaan. Ihanaa, ulkona paistaa aurinko !