Olen itkenyt. Voi kuinka olenkaan itkenyt. En olisi uskonut miten niin pieni voi jättää niin suuren aukon sydämeen siirtyessään ajasta iäisyyteen ja miten suuri voi olla ikävä. On hetkiä jolloin tuntuu, että kaikki on hyvin ja hetkiä jolloin suru vyöryy yli. Todellisuutta on vaikea hyväksyä. Välillä on  jopa sisäistä tärinää. Vatsa on sekaisin ja keho on kuin ”peura ajovaloissa”. 

Tämä muistuttaa tietyllä tapaa loppuunpalamista. Tunteet taustalla ovat samoja kuin silloin. Tänään tosin osaan tunnistaa tunteita ja sietää eri tavalla ahdistusta. Annan myös tilaa surulle. Ajattelen, että jos selviän tästä hetkestä, voin surra sitten illalla. Kaikki muistot tuntuvat tällä hetkellä kipeiltä. Olen silti katsellut yhteisiä kuvia ja muistellut ja antanut itseni tuntea ikävää ja surua. Se on ainut tapa millä voin selvitä menetykseni yli. Ikävän laatu ja suru kertovat siitä, että koirani oli minulle rakas ja tärkeä. 

Ystävät ja läheiset. Asian puhuminen on ollut tärkeää, tuoda esiin tunteeni ja ulkoistaa asia, tulla nähdyksi ja saada myötätuntoa. En ole yksin ja suru kuuluu osana elämään. Niin kuin ystäväni sanoi, olemme kaikki täällä lainassa. Lohduttavaa on se, että uskon meidän joskus tapaavan. Sitä ennen minun täytyy täyttää uudestaan tuo pienen koiran jättämä sydämessäni oleva aukko ja jatkaa elämää. Vaikka nyt se tuntuu raskaalta. Jonain päivänä suru hellittää ja tilalla on kauniit muistot. Pieni koirani on nyt taivaassa. 

💔