Nukuin tänään pidempään kuin normaalisti, tein hyvän aamupalan ja olen vain ollut. Nämä aamut kun ei ole kiire mihinkään, ovat parhaita. Vielä parempia nämä olisivat kesällä jos aurinko paistaisi. Tämä kesä ei ilmojen puolesta ole täydellinen. Onneksi lähdemme pian etelään missä aurinko yleensä paistaa. Mä rakastan lämpöä ja valoa ja jos kesän olen ilman aurinkoa, tuntuu syksy raskaammalta ja väsyttävämmältä. Ihanaa kuitenkin, että vihdoinkin tuntuu siltä että olen lomalla.

Päivällä innostuin mieheni kanssa siivoamaan. Siivosimme ja puunaasimme koko kodin lattiasta kattoon. Tykkään sisustaa ja samalla päätin vaihtaa uusia verhoja ja tyynyjä. Ja järjestelin hyllyt uuteen uskoon. Kun siivosin kaappiani käteeni osui vihko, mitä kirjoittelin kun paloin loppuun. Pidin sitä eräänlaisena päiväkirjana, mihin kirjoitin tunteita ja ajatuksia sekä keinoja jaksaa ja selviytyä. Tuntuu jollain tavalla, että tuosta hetkestä on aikaa ikuisuus. Samaan aikaan muistaa ne tunteet mitä tunsi ja miten todella toivoton oma olotila oli. Tänään se tuntuu jopa vaikealta ymmärtää, että sitä voi tipahtaa todella niin mustaan kuoppaan mistä yksin on niinvaikea kivuta ylös. Samaan aikaan näkee muutoksen mitä tuo kaikki on saanut itsessä aikaan. Edelleen sen olotilan muistaminen tuo mieleen vain ajatuksen, sitä samaa en enää koskaan halua kokea uudestaan. Terapiassakin olen monesti heittänyt ilmaan ajatuksen, miten voi välttää että sama ei toistu enää uudestaan? Olen opetellut uuden tavan elää, en suorita enää elämääni.

Mutta entäpä, suru, sairaudet, menetykset, työpaikkaan kohdistuvat yllätykselliset muutokset jne? Ne ovat elämän niitä suuria asioita, ne saavat ihmisen hetkellisesti pois raiteiltaan ja silloin puhutaan kriisistä. Aivan samasta kuin omalla kohdallani puhuttiin, mikä lopulta täytti myös burnoutin kriteerit. Miten voi vältää, että ahdistus ei muutu liialliseksi ja suru masennukseksi?! Ehkäpä tähän kaikkeen nitoutuu juurikin se ymmärrys siitä, mitä on läpi käynyt. Ahdistus on tunne ja kun ymmärrän  vähentää pelkoa, vähennän ahdistusta. Lopulta itselläni ei ole kontrollia tulevaisuuteen ja se on vain hyväksyttävä ja kun ei ole kontrollia, minun täytyy vain hyväksyä asia. Eikä sen vuoksi tarvitse murehtia sitä. Masennus taas on myös tunne ja on  kytköksissä omiin ajatuksiini ja on osaltaan negatiivisten ajatusten noidankehä. Tunnetta ei voi ehkä aina heti muuttaa, mutta se, miten ajattelen, mitä ajattelen ja mitä teen ja mihin kiinnitän huomiota sen voin muuttaa. Masennuksesta voi päästä eroon kun katkaisee tämän noidankehän. Kielteinen tunne muuttuu, kun kielteinen ajattelu ja kileteinen käyttäytyminen muuttuu. Ahdistukseen ja masennukseen kuuluu paljon ajatuksia, mitkä ovat erillaisia kuin normaalisti ihminen ajattelisi. Tärkeintä on ymmärtää, että lopulta sellaisetkin ajatukset ovat normaaleja. Ajatukset eivät tee minusta pahaa ihmistä, eivätkä ne merkitse että haluaisin tehdä sitä mitä ajattelen. Päinvastoin, ne vaivaavat minua koska se olisi ehkä viimeinen ajatus mitä oikesti tekisin. Ja juuri siksi ahdistun. Ajatusten pitää antaa vain tulla ja antaa sen mennä. Ei tarvitse tehdä mitään, korkeintaan voin puhua ajatuksesta ja nauraa sille. Terapeuttini kertoi eräästä äidistä, joka kärsi masennuksesta. Samaan aikaan kun hän rakasti lastaan, hän sai pakkoajatuksia, että tekisi lapselleen jotakin. Nämä ajatukset saivat äidin kauhun ja pelon valtaan. Hän alkoi vastustamaan ajatusta kaikin tavoin, ahdistui enemmän ja masentui. Terapian kautta hän oppi ottamaan etäisyyttä ajatuksiin ja ajattelmaan ne kuin pilvet taivaalla, ahdistus poistui ja masennus väistyi. Tämäkään äiti ei ollut huono äiti, päinvastoin äiti, ketä ei koskaan tekisi lapselleen pahaa. Yleensä ylikiltit ihmiset saavat juurikin näitä ajatuksia. Paniikki taas, on myös omien ajatuksieni luoma tila. Ja paniikin takana vaikuttaa pelko. Kun hyväksyn tuntemukseni ja menen pelkojani päin, ne päästävät otteestaan irti. Pelosta huolimatta, pitää mennä pelkoa päin ja tehdä se. Ja mikä pitää itseni muistaa aina, puhu ja kerro tunteistasi! Ja luota, että myrskyn jälkeen paistaa aina aurinko.