”On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
Ja sanaton on sydämeni kieli
Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
Ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli. 

Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen Taas Jeesus-lapsi syntyy uudelleen”.......

Joulu. Se ihana juhla. Jouluun liittyy paljon tunnelatausta. Joulu on aikaa olla yhdessä. Joulu on tiettyä tunnelmaa, tuoksua ja muistoja. Joulunahan kuuluu iloita. Lasten ilo ja tuikkivat silmät ja ne ihanat joulun perinteet. Perinteet voivat kuitenkin tuoda pintaan muistot ajasta ennen, ajasta menneiden joulujen, niin hyvässä kuin pahassa. Joillekin joulu tuo mukanaan kipeitä muistoja. Se näyttää karulla tavalla myös haavat, jotka eivät ole välttämättä edes parantuneet saati arpeutuneet. Se nostaa esiin tunteet, jotka on jääneet kohtaamatta. 

Tämä joulu nosti itsessäni esiin kiitollisuuden, siitä että saimme perheenä olla yhdessä. Mutta myös tunteita mitkä eivät ole vielä parantuneet ja pelkoja tulevasta ja ahdistusta. Vaikka miten yritti elää hetkessä, ajatukset veivät välillä mukanaan. Mitä vuoden päästä? Olemmeko kaikki tässä silloin enää? Ja kun päivän päätteksi heitimme vanhempani kotiin, purskahdin itkuun. Sanoin miehelleni, on niin väärin sanoa tämän kiitollisuuden takaa tunteita jota nyt tunnen. Mutta olen niin vihainen. Vihainen siitä, että isäni joutuu kokemaan tämän. Surullinen, surullinen siitä että joudun luopumaan vanhemmistani. Ahdistunut, ahdistunut siitä että jonain päivänä jos itse olemme samassa tilanteessa emme tiedä onko kukaan meitä silloin auttamassa. Ja peloissani. Yksinäisyys pelottaa ja ahdistaa, koska tiedän että tänäkin jouluna on heitä jotka kaipaavat tänäkin jouluna perheenjäsentä, joka on kuollut. Voi olla, että tuleva vuosi ja joulu tuo esiin sen, että tästä joukosta, perheestä on yksi poissa. Jos kuolema ajoittuu jouluun, tulee siihen silloin syvä tumma sävy. Joulu ei ole enää entisensä. Joulu on silloin osa surua. 
 
Mun pitäisi ehkä nyt olla se reipas ja luoda toivoa ja nähdä ympärilläni kiitollisuutta ja samaan aikaan olen peloissani. Niin peloissani, että joudun välillä ihan istumaan kunnolla tuolissani, että tunnen jalat lattiaa vasten ja antaa sen surun nousta esiin.

Jos voisin, oksentaisin tämän  tunteen ulos. Mutta en voi, en voi kun yrittää hyväksyä tunteeni ja purkaa niillä jollakin tapaa, käsitellä asioita ja luottaa, että meistä pidetään huoli myöskin ensi jouluna. 

❤️

B21428DC-7453-4CB8-A925-9EF8A2F160FC.jpg