Viime viikolla yhtenä iltana tuli  taas sellainen isän ikävä. Iltarukouksessani sanoin tuonne yläkertaan, että nyt mulla on isää ikävä, kerro multakin terveiset ja lohduta uneni kautta. Näin yöllä unta jossa isä tuli uneeni. Unessa meillä oli kuin joku palaveri. Missä isä kertoi minulle asioita miten voin selvitä täällä ikäväni kanssa. Palaverin jälkeen tarjosin isälleni kahta takkia ja kysyin kumman haluat? Hän otti niistä toisen ja sanoi, että otan tämän takin, koska olen sitä aina pitänyt töissä. Aamulla kun herösin, tuli sellainen olo, että omat terveiseni meni perille. Yhteys mikä oli välissämme ei ole kuoleman kautta täysin kadonnut. Unia olen nähnyt aina. Mietin eilen, että painajaisia en ole kuitenkaan nähnyt vuosiin. Ne jäivät pois kun aloitin terapeuttisen työskentelyn itseni kanssa. Usein sanotaankin, että uni nostaa esiin sen mitä päivän aikana on tunnetasolla jäänyt kohtaamatta. 

Untahan on verrattu myös kuolemaan. Menetämme hallinnan tunteen joka yö. On vain suostuttava päästämään irti. Olen paljon pohtinut, että onko unieni suunta muuttunut juuri siksi, että olen oppinut päästämään irti. En enää kontrolloi elämääni ja hyväksyn myös tunteeni. Koska myös Suru ja Pelko ovat tunteita ja ne nousevat välillä esiin minussa, ja haluavat tulla nähdyksi ja Rakastetuksi. 

Ennen kuin  isäni kuoli, hän kirjaimellisesti roikkui uskonsa ja Jumalan varassa viimeisen vuoden. Monesti rukoilimme yhdessä rukouksen, jopa silloin kun isä ei enää itse pystynyt. Se antoi lohtua. Se oli oikeastaan aika valtava kokemus. Jotenkin se tunne siitä mitä on kuoleman jälkeen on nyt vahvistunut.  Ei ole tarvinnut oikeastaan enää olla huolissaan siitä, mitä on kuoleman jälkeen. Tieto pelastuksesta on vapauttanut. Se kokemus on osoittautunut erityisen tärkeäksi nyt, kun isää ei enää ole. On vain isän jättämä rakkaus joka on läsnä jokaisessa minun ja siskoni sydämemme lyönnissä ja ilmassa jota hengitämme, se on läsnä jokaisessa hetkessä jossa me olemme. Se on nyt erottamaton osa elämäämme, mutta nyt niin erilainen että se on helppo jättää huomaamatta. Tosi monesti kuitenkin tulee sellainen jännä olo, isä ei ole ehkä enää täällä mutta hän on silti. Muuttanut vain muotoaan ja yhteys välissämme on olemassa eri tavalla kuin ennen. 


Uskonnosta itsestään en ole oikeasti ymmärtänyt juuri mitään. Mutta minusta on aina ollut järjenvastaista, että maailmankaikkeus ja kaikki elollinen olisivat syntyneet sattumalta. Elämääni on mahtunut jaksoja, jolloin en kokenut Jumalaa tarpeellisena. Silti mulla on sen ollut aina tietynlainen lapsuuden usko. Ahdistuksen hetkinä  olen rukoillut monesti Jumalan apua. Kun rukous on auttanut, se on kannustanut. Siitä on tullut positiivinen kierre, joka on alkanut  kuin ruokkia itse itseään. 
On ollut myös hienoa huomata, että pääsen omasta sellaisesta tietynlaisesta itsekeskeisyydestäni pois. Rukoilen ja hiljennyn jollakin tapaa joka päivä ja aloitan aamuni tai lopetan päiväni kiitollisuudella. Muistutan itseäni, että on myös pieni ihme, että saan olla elossa ja saan olla terve. 

En ole vähään aikaan käynyt isän haudalla. Tänä viikonloppuna aion mennä. Siellä käydessäni sisimpääni tulee sellainen levollinen ja turvallinen olo. Kun uskon kuolemanjälkeiseen elämään, ei kaikki ole tässä, ja nyt. Hauta on vain paikka missä tiedän isän keholliseen osan olevan mistä hän itse on poistunut ja siellä missä hän on nyt, hän odottaa meitä. Eikä kaikki ole silminnähtävää meille kaikille. On vain jotenkin niin valtavan lohdullista tietää,että saan tavata omaiseni tuolla jossakin. Siihen asti hauta on paikka missä voin muistella. 

❤️

C9363266-4D5C-499A-A530-4C109685B002.jpg