Tänään kysyin terapeutiltani, että tuleeko terapian käynneistä ihmisistä jotenkin yli-ihmisiä?! Tarkoitan sillä sitä, että emme koe enää stressiä tilanteissa, missä muut ehkä kokevat. Välillä tuntuu, että työ on jotenkin kristallisoitunut. Näen sen niin eri tavalla, näen sen tärkeänä, mutta eri tavalla kuin ennen. Ennen loppuun palamista, se oli lähinnä velvoite, mikä piti suorittaa. Pyrkiä tekemään se niin hyvin kuin vain suinkin mahdollista. Tänään suhde työhöni on muuttunut, ajattelen eri tavalla. En tavoittele ja haali enää asioita, vain näyttääkseni että osaan ja pystyn tekemään asioita, teen silti työni hyvin. Teen sen mikä työhön kuuluu ja realisoin mikä on oikeasti tärkeää. Olen muuttanut ajatusmallini täysin erilaiseksi, pitäisi ajatukset olen jättänyt kokonaan pois ja ajattelen, että saan tehdä asioita. Näen asiat enemmän itseni kautta. Katson enemmän itseeni, arvostan itseäni, kehoani ja kiinnitän huomiota jaksamiseeni.

Terapeuttini sanoi, että olen muuttunut. Arvomaailmani on noussut esiin, näen asioita enemmän omien arvojeni kautta. Näytän tunteitani avoimemmin, en säikähdä elämän pieniä asioita ja uskallan sanoa ääneen, että nyt en jaksa. Olen traumatisoitunut, mutta olen oppinut elämään trauman kanssa. Tärkeintä on huomata se mitä trauma aiheuttaa ja oppia huomaamaan sen tuomat tunteet ja ajatukset. Ja palauttaa itseni tähän hetkeen.

Pian alkaa uusi työ ja en osaa jännittää. Olen tällä hetkellä odottavan toiveikas. Ajattelen työni haasteena ja menen eteenpäin päivä kerrallaan. Nyt on oikea hetki mennä, kokea ja nähdä, mitä uudet haasteet tuovat tullessaan. Ja luottaa, että kaikki menee lopulta hyvin. Elämä on antanut mahdollisuuden ja siihen pitää tarttua...