" Katkeruus ei kaunista, " sanoi mieheni minulle kun pähkäilin mahdollisuutta minkä luulin lipuvan ohi.

Opiskelen ja tarkoitus oli hakea tukea tähän opiskeluun. Siihen tukeen tarvittiin puolto työnantajan puolelta ja hakemus. Kuulin että jotkut olivat eilen saaneet myöntävän päätöksen tuelle ja itse en sitä eilen saanut. Näin ajattelin että olen itse jäänyt ilman. Se tunne kun ajattelin näin tapahtuneen  oli sanalla sanoen katkera. Katkera omaa työnantajaani kohtaan. Se itse tunne että en ehkä pääsisi opiskelemaan ei tuntunut miltään. Tiedän vahvasti että on paikkoja mihin pääsen. Ja olihan minut valittu jo opiskelijaksi. Mutta tuo paikka ei olisi ajatuksissani ollut minua varten jos opinnot liittyvät kuitenkin työhöni ja jos rahoitus sitä varten ei olisi onnistunut. Tunteen takaa nousi vahvasti ajatus taas minä! Miksi minä! Tiedän että työssäni annan paljon ja olen kokenut työvuosieni aikana että en ole työntekijänä saanut ansaitsemaani arvostusta. Olen jäänyt aina tavalla tai toisella sivuun. Milloin paperit ovat olleet sattuman kautta väärässä nipussa tai muuta vastaavaa.

Olen jopa kaikki opinnot lukenut oman työni ohella, vääntänyt ja takonut päätäni seinään. Loppuunpalaessani syytin kaikesta alussa  osittain työnantajaani. Vaikka pikku hiljaa pala palalta tajusin että kyse tässä kaikessa ei lopulta ole vain työnantajassa. Vaan lopulta loppuunpalamiseen vaadittiin monta erinäistä asiaa missä omat voimavarat olivat ylittyneet. Ja jaksamiseni ei jaksanut enää sitä viimeistä jäävuoren huippua mikä liittyi työhöni ja sen johdosta menetettyyn terveyteen. Eilen tämä koko vyyhti nousi pintaan uudestaan. Sisimmässä raivosi se pikkutyttö mikä on jäänyt vaille huomiota ja joka niin kovasti kuitenkin yritti. Ulkopuolelta katsottuna saunanlauteilla istui  hyvinkin rauhallinen aikuinen nainen joka nieli kyyneleitään ja mietti, että miksi tuntuu että sydän hakkaa korvissa asti ja kyyneleet puskevat läpi väkisin. Hengitin syvään ja koin siinä hetkessä tietynlaista vihaa ja surua samaan aikaan. Menin jopa kylmään suihkuun jonka kautta palasin tietyllä tapaa  taas tähän hetkeen. Ja lopetin asioiden päässä vatkaamisen. Aikuisen tietynlaisella varmuudella tarrauduin tuota sisäistä lastani kädestä ja päätin, että tämä on se asia mihin voin itsessäni vaikuttaa. Jos on tarkoitus niin minä sinne opiskeluun ne rahat saan kasaan. Jos ei, niin sitten mulle on varattu muuta. Ja  jos nyt sattuu että en rahoja saa työnantajaani voin vaihtaa aina. On olemassa heitä ketkä näkevät sen työpanokseni ja tukevat myös opintojani. 

Illalla muistin myös asiaa iltarukouksessani. Se on oma tapani kiittää ja antaa asia tietyllä tapaa pois. Iltarukous on lapsuudesta opittu rakas tapa. Niin tein myös eilen. Aamulla avasin sähköpostin ja olin kirjoittamassa viestiä että onko tukea minulle myönnetty. Samalla napin painamisella tuli viesti, tuki on minulle myönnetty. Eli nyt voin aloittaa opiskeluni. (:

"Katkeruuden taustalla on usein pettymyksiä ja käsittelemätöntä surua, kateutta, vihaa ja loukkaantumista. Se voi kummuta tun­teesta, että on jäänyt jotain vaille tai tullut ­hylätyksi.
Katkeruutta voi aiheuttaa myös vahva kokemus siitä, ettei ole itse voinut vaikuttaa elämäänsä. Katkeruus ei kaunista se on totta!"

Tänään istahdin pitkästä aikaa myös terapeutin tuoliin. Hän kysyi multa kysymyksen, mitä sinä yrität? Yrität ja niin kovasti yrität? Hänellä on olo kuin sinulla olisi jossakin muotti mihin niin kovasti olet yrittänyt mahtua. Kun et onnistu jossakin elämäsi pienessä tapahtumassa, käytät herkästi sanamuotoa en koskaan osaa mitään. Oletko ajattellut että noilla pienillä sanoilla on niin valtava voima?  Se luo pohjaa sinun koko elämälle ja hylkäät silloin itsesi. Jatkossa kiinnitä tähän huomiota. Vaikka en nyt onnistu, onnistun kyllä taas joku toinen kerta. Kun sinua ärsyttää lähellä olevassasi ihmisessä joku seikka. Mieti, minkä tunteen koitat sivuuttaa itsessäsi. Miksi se herättää sinussa vihaa että joku ystäväsi kirjoittaa Facebookkiin negatiivisen sävyyn? Siksi koska sinä teet sitä samaa silloin silloin kun epäonnistut. Käännät vihan itseäsi kohtaan. Vaiennat sisäisen lapsen äänesi joka yrittää kertoa sinulle mistä on itse jäänyt paitsi. Suoritat ja vaadit itseltäsi vielä vähän enenmmän. Lopulta väsyt koska et ole läsnä tässä hetkessä. Suorittaminen ei anna tilaa tunteille, se saa ihmisen tekemään töitä pään sisällä. Kehosi alkaa reagoimaan ja suutut koska et kuuntele kehosi viestejä. Viha saa lopulta sinut hämillesi. Koska sinä olet oppinut lapsena tulkitsemaan ehkä enemmänkin vanhempiesi tunteita ilmeiden kautta. Ja kun olet lopulta käsitellyt surua tai vihaa olet tehnyt sen yksin. Nyt vasta opettelet tunteiden käsittelyä ja nyt tunnet sen tunteen kehossasi se ei jää enää ilman huomiota.

Tänään olen tässä kaikessa pidemmällä kuin vuosi sitten. Tänään tunnistan tämän. Oma turvattomuuteni ei rakennu enää ulkopuolella olevista tekijöistä. Siksi koska se löytyy nyt minusta itsestäni. ❤️ Mutta , vielä on opittavaa! Tästä ei opita ulos hetkessä. Sanoin kuitenkin tänään jotakin tärkeää. Olen kiitollinen siitä, että olen tässä. Kiitollinen kaikista näistä tunteista ja sinusta. Mulla on halu kulkea tämän kaiken läpi ja haluan kasvaa .