Aloitin itse koulutuksen juuri tähän kaikkeen liittyen mitä itsekkin olen täällä paljon työstänyt. Koulutus on ikäänkuin jatkumoa sille mitä olen jo tietyllä tapaa tässä käynyt itseni kanssa läpi koko  kevään.

Ajattelin kirjoitella asioita lapsen näkökulmaan liittyen, miksi on tärkeää että tulee nähdyksi ja kuulluksi. Ja miksi se mitä olemme tänään muokkaantuu siitä mitä olemme olleet lapsena.

Jos meille ei ole näytetty miten tunteita käsitellään lapsena  ja olemme joutuneet selviämään tunteiden kanssa yksin, emme osaa käsitellä niitä myöskään aikuisena.

Me siirrämme tiedostamattamme nämä käsittelemättömät tunteet ja tunnelukot  lapseen. Lapselle täytyy opettaa että on sallittua  ilmaista omia  tunteita ja antaa varmuus siitä että niiden kanssa selviää. Eikä ikävienkään tunteiden kanssa jää yksin. Ilman tätä opetusta ja aikuisen mallia  lapsi ei sitä itse opi. Tunteille täytyy antaa tilaa ja lupa. Lapsen elämässä kiukuttelu vaikka tikkarista kaupassa on vain eräänlainen näyttämö. Jos keskitymme tähän näyttämöön, ei aidot tunteet tule koskaan kohdatuksi.

Jos ei aikuisena ole valmis kohtamaan omia tarpeitaan ja tunteitaan, ei pysty myöskään kohtamaan lapsen tarpeita. Jos lapsen itkiessä kääntää katseen itkusta pois päin, jäävät tunteet mitätöidyksi. Esimerkiksi kun me aikuiset usein toimimme  viemällä itkevän  lapsen ikkunan eteen ja sanomalla katso mikä rekka siellä menee. Näin lapsi saa katsekontaktin rekkaan ja unohtaa itkunsa. Vastaava tilanne pitäisi kääntää muotoon, mä näen että sä olet surullinen. Mutta sulla ei ole mitään hätää koska  mä olen tässä. Sä saat olla surullinen, mikä sua harmittaa? Eikä se haittaa  ja voit silti olla  meidän joukossa surusta huolimatta. Mä tiedän että sulla ehkä on ikävä, ja nyt hankala olla. Ja kaipaat ehkä omaa tilaa ja aikaa, mutta sä selviät. Aikuisen täytyy opettaa lapsi selviämään, ilman aikuisen mallia ei lapsi osaa selvitä. Tämän kokonaisuuden kautta  tunne tulee kohdatuksi ja lapsi ei jää tunteen kanssa yksin. Ja suru ja surun takana olevat  tunteet tulevat  kohdatuksi. Lapselle on tärkeää sanoa, että saat olla oma itsesi. Ja sillä mitä tunnet tai sanot, on aina arvoa. Vaikka sitten mielipiteen sanominen olisi olla asiasta eri mieltä.

Lasta  voi opettaa pyytämään sitä mitä tarvitsee ja opettaa sitä kautta sanoittamaan omaa tunnetilaansa, musta tuntuu että sä pelkäät ehkä sitä että jäät yksin ja se pelottaa. Koska kaikilla kysymyksillä mitä aikuinen aikuinen esittää ja heittää lapselle, ohjataan lasta minun suuntaan. Ja lapsen oma suunta hälvenee. Näillä omat tunteet tulee ohitetuksi. Lasta pitää kutsua yhteyteen. Ei pakottaa. Aikuisen on tärkeä siksi osata avaa omia tunteitaan, jotta lapsi oppii ottamaan yhteyden omiin tunteisiinsa. 

Jos aikuinen opettaa lapselle, että vihan tunnetta ei ole tai se ei näy. Myös lapsi oppii tämän mallin kautta patoamaan vihaa sisälle. Kiltteys lopulta sairastuttaa. Mitä useammin sanot kyllä, sen useammin hylkäät itsesi. Ja reppu muuttuu painavammaksi kantaa.  Ei on rakkaudellinen sana itseä kohtaan. Vihaisuuteen liittyy aina riski siitä että hylätään. Tämä hylkääminen tapahtuu niin monesti jo lapsena. Kun olit vihainen sinut jätettiin tunteesi kanssa ehkä yksin. Nyt kun olet aikuinen ja suutut se herättää pelkoa että jäät taas yksin ja näin ei saa näyttää tai tuntea. Viha on silti olemassa. Ja viha on rakentava voima minuudessa. Viha on suojakilpi. Jotta tunteet vihan takana eivät tulisi nähdyksi. 

Alkutilanne on kriisissä kärsimys. Joka on elämän lahja ja jonka kautta ihminen pysähtyy. Sen kautta syntyy sairaudentunto ja asioihin havahtuminen. Siitä syntyy tiedonjano. Jonka kautta syntyy oivalluksia. Sitten tarvitaan turva, jotta voidaan tuntea. Se voi tapahtua ryhmän, terapeutin tai ystävän kautta. Vasta sen jälkeen alkaa tulemaan muutos. Kaikki nämä vaiheet tarvitaan jotta omasta elämästä löytyy sisäinen turva.