Viime viikolla tein parhaani, tein sen, mihin toivoin vain tämän kaiken keskellä pystyväni. Sain opintoni ja osan unelmaani päätökseen. Sen jälkeen irroitin otteeni ja päästin irti. 

 

Mulla on paljon unelmia. Unelmia joiden eteen olen tehnyt paljon töitä ja unelmia jotka ovat saaneet alkunsa siinä hetkessä kun paloin loppuun. Elämä on kuljettanut kuin itsestään kohti päämääriä jotka ovat tuntuneet oikeilta. Elämä laittaa kuitenkin aina hetkittäin eteen myös esteitä, jotka ovat hidastaneet matkaa, mutta eivät ole kuitenkaan tehneet päämäärän saavuttamista mahdottomaksi. 

 

Vuosia takaperin istuin kuin oman elämäni raunoiden keskellä. Kaikki ympärillä romahti. Se oli pelottavaa. Niin pelottavaa, että en uskonut selviäväni. Enkä olisi selvinnyt, jos en olisi uskaltanut kohdata kipuani ja väsymystäni. Romahdus auttoi näkemään sen mikä elämässäni on tärkeää, se työnsi minut liikkeelle elämään omien arvojen mukaista elämää. Hyväksymään sen, että olen riittävä silloinkin kun en tee yhtään mitään. Elämä toi lopulta eteeni loppuun palamisen kautta mahdollisuuden. Oli mahdollisuus tutustua itseeni uudelleen. Ihmetellä kuka minä lopulta olen? Mitä haluan? Ja millaiseksi haluan tulla? Ja nyt voin voin vain ihmetellä, mitä kaikkea sen kautta on syntynyt. 

 

Parin kuukauden ajan kuitenkin se päälimmäinen kysymys mielessäni on ollut, selviänkö minä? Jaksanko? On ollut pakko taas hellittää. Kirjoitella paperille kuormittavia ja voimaa vieviä ajatuksia ja pohtia mitkä olivatkaan minua voimaannuttavia asioita ja mitä rajaan pois, että jaksan. Rakkaan ihmisen vakava sairastuminen pysäyttää. Se pysäyttää sairastuneen ja pysäyttää läheiset. Elämä ei ole enää kuin ennen. Oli elämä ennen tapahtumaa ja elämä tapahtuneen jälkeen. Ja jotta jaksan tämän mitä käyn läpi, täytyy osata rajata. Aikoinaan uuvuin ihan siksi kun en suostunut pysähtymään, enkä uskaltanut kohdata pelkojani ja niihin liittyviä tunteitani. Seinä tuli vastaan ja elämä pysäytti. 

 

Jokainen asia mitä elämässäni asetan tavoitteeksi, ei mene enää minun itseni edelle. Pyrin tekemään asiat sisintäni ja sen hetkisiä voimavarojani kuunnellen. Ei ole oikeastaan tärkeämpää asiaa kuin huolehtia itsestä ja omasta jaksamisesta. Ja tätä viestiä yritän tuoda esiin myös läheisilleni. Jopa raamattu sanoo tämän, ”rakasta itseäsi niin miten rakastaisit lähimmäistäsi”. Kuinka monta vierelläsi olevaa ihmistä kiittäisit, ennen kuin mainitsisit itsesi? Kun sallit ensin hyvän olon itsellesi, sinusta riittää paljon enemmän muille. Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, et kääntäisin selkäni heille kenestä kovasti välitän ja ketä rakastan. Vaan sitä, että kuulisin myös oman jaksamisen rajat kaiken tämän keskellä. Minusta ei ole paljon iloa läheisilleni jos unohdan itseni ja uuvun uudestaan. Myös minun täytyy selvitä elämästäni. 

 

Kun sain yhden asian päätökseen, päästin irti. Iloitsin. Kuuntelin tarpeitani ja totesin, että olen todella väsynyt. Annoin luvan itselleni olla väsynyt ja antaudin sen nostamiin tunteisiin. Olin parin päivän ajan kuin henkisessä krapulassa. Sykkeet koholla ja kyyneleet herkässä. Annoin tilaa surulle ja samalla myös itselleni. En taistellut kehoni tuntemuksia vastaan. Minä olen kehoni ja kehoni alla on tunteet ja sen kautta voin löytää yhteyden minuun itseeni. Kun muistan tämän pysyn paremmin kiinni nykyhetkessä, enkä ole omassa mielessäni ja pääni sisällä. Herkkyys kuunnella itseään ja ympäristöään auttaa säätämään toimintaa, jonka kautta voin jaksaa. Minulla on tunteita ja pelkoja ja ajatuksia. Mutta jos asetun kehooni, kuuntelen kehoani, koen silloin rauhaa myös kaaoksen keskellä. Ja silloin olen kuin puu jonka juuret ovat syvällä maassa. Kun itken, vapautan samalla tilaa uudelle. 

 

Selvisit tästä ja selviät vielä monesta muustakin. ❤️