Muutaman vuoden ajan tässä kohtaa kesää olen tuntenut tietynlaista tyhjyyttä ja vähän haikeuttakin. Olen kuin huomaamatta alkanut kovettamaan omaa sisintä tulevaa syksyä varten. Nieleskellyt ikävän ja kaipauksen tunteet ja ihmetellyt miksi ahdistaa. Tänään on erilaista. Viikko vielä lomaa jäljellä ja olo on levollinen. Tänä vuonna ei tarvitse heti erota loman jälkeen. Tänä vuonna on enemmän aikaa parisuhteelle. 

 

Tämä kesä piti sisällään kaiken sen mitä toivoinkin ja lopulta paljon enemmän. 

Olimme viikonlopun maisemissa missä vietin osan lapsuudestani. Kun eilen kuljin noissa maisemissa tuntui, että olisin ollut oudolla tapaa kuin turvassa. Sellainen ihmeellinen luja läsnäolon yhteys omaan sisimpään ja siihen sisäiseen tuntevaan sisäiseen lapseen. Kun katsoin ukkini ja mummini hautakiveä, tunsin ikävää mutta myös kiitollisuutta. Lämmin päivä toi mieleen muistoja lapsuudesta. Mieleeni nousi ne ihanat muistot isovanhempieni kanssa ja hetki jolloin lapsena kuljimme siskoni ja serkkujeni kanssa tuolla samaisella hautausmaalla ja ihastelimme kauniita hautakiviä ja laskimme sormilla minkä ikäisiä ihmiset olivat kuollessaan olleet. Nyt seisoin tuolla samaisella hautausmaalla mummin ja ukin haudalla. Aurinko paistoi kuumasti ja valaisi koko haudan takana olevan puun oksien välistä. Välillä huomasin ajatuksissani hymyileväni ja hetken päästä salaa aurinkolasieni alla pyyhin kyyneleitä poskiltani. Ikävä! Sanoin miehelleni laskien ostamani kukan haudalle ja lisäsin, että olen tässä hetken ja kohta on ihan pakko kävellä lenkki lapsuuden maisemissa. 

 

Valokuvasin ja samalla etsin katseellani asioita mitä lapsuudestani muistin. Innoissani piirtelin kädellä ilmaan reittejä missä lapsena kuljimme ja selitin miehelleni mitä kaikkea olimme lapsena serkkujeni kanssa täällä tehneet ja yhdessä kokeneet ja vaikka mummi ja pappa olivat eronneet, en koskaan ollut kuullut heidän riitelevän. Meillä oli aina heidän kanssaan hyvä ja turvallinen olla. Lopuksi lisäsin ja naurahdin, että tekisi mieli melkein mennä tuonne Isoisäni talon rappuun haistamaan, tuoksuuko siellä samalta kuin lapsena. Muistan sen tuoksun ihan totta vieläkin. 

 

Torille kävellessäni huomasin kiinnittäväni huomiota murteeseen, miten torilla ollut vanhempi nainen minulle jutteli. Huomasin taas hymyileväni ja mietin, että kuulostaa  niin ihanan tutulta. Ihan samalla tavalla mumminikin jutteli minulle ollessani lapsi. Aivan samalla murteella ja jopa painolla. Istahdin tuoliin ja ruuaksi tilasin sitä samaa ruokaa kuin pikkutyttönä söin. Täydellistä! Maistuikin vielä ihan samalta.

 

Autossa kotiin tullessa tänään jäin miettimään tätä kulunutta kuukautta ja lomaa. Ihan paras loma, sanoin. Emme ole tehneet isoja asioita, mutta saaneet levätä taas palmun alla ja tehneet näitä ihania pieniä reissuja ja asioita siitä omasta jaksamisesta käsin. 

 

Silti se paras ja tunteellisin hetki lomastani oli eilinen. Sain palata hetkeksi niihin muistoihin, maisemiin ja tunteisiin mitä lapsena ollessani sain aistia ja kokea. Tunsin tällä matkalla myös elämän rajallisuuden ja sen, että mikään ei kestä elämässä ikuisesti. Mutta muistojen kautta voi aistia samoja tunteita kuin lapsena on kokenut ja tuntenut. Nämä muistot ovat rakkaita. Ja vaikka ne herättävät ikävää ja suruakin sen läpi muodostuu kuin yhteys sisimpääni, joka nostaa esiin turvallisuuden tunteen. Vaikka siinä hetkessä ei tapahtuisi yhtään mitään. Riittää, että paikka on sama kuin lapsena. Ja silloin siinä voi 

tapahtua jotakin suurta. ❤️

 

C62E3366-08EF-4A69-9037-11A778B5EDF5.jpg