”Mieli on kuin majatalo.
Saapumisia ja lähtöjä runsaasti joka päivä:
onni, masennus, kataluus
ilmentyvät tietoisuudessa kuin yllätysvieraat.
Toivota tervetulleeksi,
vaihda kuulumiset,
vilkuta hyvästiksi,
vaikka ovellesi saapuisi joukko suruja,
jotka julmasti pyyhkäisevät
huonekalut talostasi.
Kohtele kuitenkin vierailijaa kunnioittavasti.
Hän voi kirkastaa Sinulle jonkin aivan uuden ilon.
Synkkä ajatus, häpeä, pahansuopuus;
tervehdi heitä kaikkia ovella nauraen
ja kutsu heidät sisään.
Kohtaa tulijat kiitollisena,
sillä heidät on lähetetty
jostakin tuolta puolen
Sinulle oppaiksi.”

                                                 -Rumi-

Siitä on pian vuosi kun sinut viimeksi näin. Muistan lähtösi vieläkin kuin eilisen. Pitelin sinua sylissäni ja silitin. Hengitin syvään ja puristin lähelle rintaani, jotta voisit aistia hengitykseni. Yritin olla rauhallinen, vaikka sisimmässäni tuntui että hajoan. Suru tuntui sydämessä asti ja tilalle jäi aivan valtava ikävä. Niin valtava, että oli pakko antaa surun viedä minut hetkeksi mukanaan. Annoin sille tietoisesti tilaa. Koin, että niin on tehtävä. Niin kovin tärkeä ja rakas minulle olit. Siinä kohtaa en onneksi tiennyt minkä mankelin lähtösi käynnisti ja minkä läpi joudun tämän vuoden aikana menemään. Ehkä hassuinta, että vaikka et täällä enää ole sinä autoit minua vaikeuksien keskellä.

Tänään taas mietin, että sinua ja isääni yhdisti yksi valtavan tärkeä piirre. Se on se mistä eläinlääkärini kerran minulle sanoi. On koiria jotka luovuttavat ja koiria, joilla on tahtotila elää. Sinä sen osasit, elit ja nautit niistä elämän pienistä hetkistä ihan viimeiseen asti. Vaikka pieni sydämesi oli aivan loppu. Sama piirre on isässäni. Vaikka elämä on tuonut eteen haasteita, hän ei silti ole luovuttanut. 

Elämäämme on mahtunut paljon myös hyvää. Olisin halunnut näyttää sinulle kodin missä asumme nyt. Tiedän, että pitäisit tästä paikasta ja rakastaisit näitä maisemia missä saamme taas lenkkeillä. Nämä maisemat muistuttavat sinusta. Ikävöin edelleen katsettasi, mutta olen päässyt yli surusta. Muuttolatikoita pakatessa löysin rakkaimman lelusi ja muistosi toi jälleen kyyneleet silmiini. Minulla on edelleen pantasi, mutta se ei ole enää kirjahyllyn päällä kuvasi vieressä, vaan nyt jo laatikossa. En ole nähnyt sinusta unia. Vain yhden ainoan. Silloin kun koin syyllisyyttä siitä, että tein päätöksen elämän loppumisesta puolestasi. Unessa minulle näytettiin erilainen loppu, sellainen missä et nukahtanut kauniisti syliini vaan jouduit kärsimään. Herätessäni tiesin, että sinun on hyvä olla ja kaikki meni niin miten pitikin mennä. 

Vielä tulee eteen päiviä ja hetkiä jolloin ikävä vyöryy yli, mutta myös hetkiä jolloin hymyilen yhteisille muistoillemme. On myös hetkiä jolloin kuvittelen sinut viereeni ja suru nousee taas esiin. Uskon, että sinulla oli täällä maailmassa tehtävä, annoit minulle aikoinaan syyn elää ja kuljit vierelläni elämäsi loppuun asti ja tiedän, että sinun on nyt hyvä olla ja et ole siellä yksin. Annoin sinun vain hetkeksi vaihtaa omistajaa. Uskon myös siihen, että jonain päivänä me vielä kohtaamme ja silloin tiemme eivät milloinkaan eroa ja olet vastassa minua siellä. 

Rakastin sinua niin valtavasti ja rakastan edelleen. Se rakkaus ei koskaan katoa, se muutti vain muotoaan. Tänään sytytän kynttilän kuvasi viereen ja annan ajatukseni sinulle ja iloitsen niistä vuosista mitkä saimme sinut pitää.

Meillä täällä on sinua ikävä! ❤️